Metsän tytär: Luku 11

Metsän tytär

Fran puhuu…

Lisääntyjäkokelaiden leiri oli elämää muuttava kokemus, mutta mitään muuta en ollut odottanutkaan. Tosin muutokset olivat erilaisia kuin olin kuvitellut. Lähinnä olin ajatellut, että muuttuisin nyt tytöstä naiseksi, mutta naiseus oli hyvin erilaista kuin olin luullut.

N’edra ei puhunut minulle lammen kohtaamisen jälkeen enää ollenkaan. Hän raahasi vuoteensa Aérynin ja Bhnnin huoneeseen ja nukkui siellä loppuajan. Hän ei katsonut minuun enää suoraan, mutta jos hän joskus vilkaisi, näin hänen katseessaan ainoastaan pelkoa. Se riipaisi sydäntäni todella pahasti, mutta en voinut tehdä mitään. Hän ei suostunut puhumaan kanssani.

Mitä välillämme tapahtui? En tiedä, mutta minusta se oli kaunista. Kenties se oli jotain, mitä ei olisi pitänyt tapahtua, mutta teon vääryys ei voi riistää sen kauneutta. Toisen koskettaminen ei ole pahasta. Miten sellainen, mikä aiheuttaa hyvää oloa ja nautintoa voisi olla? Eräiden papitarten mukaan se varmasti olisi suuri synti ja vääryys, mutten aio kysyä heidän mielipidettään. N’edra on varmaankin sen kuullut, ei hän muuten pelkäisi minua niin paljon.

N’edran menettäminen oli kamalaa, sillä hän oli ollut ainoa todellinen ystäväni vuosia. Aéryn ja Bhnn olivat minulle edelleen mukavia, mutta he suhtautuivat minuun varauksella, eivätkä koskaan tulleet kosketusetäisyydelle. Kun palasimme Eruytiin, he katosivat elämästäni kokonaan. Seuraavan kerran tapasin heidät vasta lisääntyjäkokelaiden valintatilaisuudessa. Aéryn valittiin, Bhhniä ei. Syytä siihen en tiedä.

Jote tuntui olevan minusta kerrankin ylpeä, kun palasin leiriltä. Hän sanoi, että olin nyt askelta lähempänä todellista kohtaloani. Hän oli varma, että olin leirillä oppinut riittävästi perimmäisiä totuuksia, jotta ymmärtäisin maailmaa sillä tavoin kuin sitä hänen mukaansa tuli ymmärtää. Luulen, etten koskaan opi katselemaan hänen tavallaan, eikä hän minun, mutten sanonut sitä hänelle silloin. Hänen ylpeytensä lämmitti murtunutta mieltäni, enkä halunnut antaa hänelle syytä vetää sitä pois. Kerrankin hän antoi ymmärtää, että minusta oli johonkin, etten ollut vain kelvoton, sopeutumaton.

Mjrn puolestaan otti minut vastaan suurella riemulla. Hän tiesi, että minulla oli nyt vapaa aikaa enemmän kuin vuosiin ja että olin luvannut siitä osan hänelle. Vietimmekin paljon aikaa yhdessä, sillä otin Mjrnin mukaan, kun urheilin tai harjoittelin ampumista. Hänellä oli loistava kunto, mutta hän ei koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta aseisiin. Hän sanoikin, että opettelisi ampumaan sitten, kun olisi pakko. Tajusin, että olimme hyvin erilaisia, mutta se ei haitannut minua. Mjrnillä oli oma tiensä, minulla omani.

Vuosi vierähti äkkiä ohitse. Oikeastaan nopeammin kuin olisin toivonut, sillä en halunnut kohdata valintatilannetta. Yhtäällä haaveilin äitiydestä, sillä halusin kasvattaa lapsia, jotka voisivat muuttaa maailmaa, toisaalla unelma soturin urasta ja sen suomasta vapaudesta pakahdutti mieleni. Ymmärsin, etten voinut mitenkään saada molempia. Äitiys sitoisi minut lapsiin vuosiksi, enkä voisi silloin keskittyä pääsemään soturiksi. En voisi jättää lapsiani hoitajan vastuulle, kuten oma äitini oli tehnyt. Minun täytyisi kasvattaa heidät itse.

Valvoin öitä ja pyörin vuoteessani. Jote oli tehnyt selväksi, ettei minusta tulisi soturia. Tiesin, että hän oli muiden papitarten kanssa jo valinnut työläistytöistä vahvimpia ja päättänyt kouluttaa heidät. Minua ei edes harkittu. Halusin päästä pois. Olisin voinut valita äitiyden soturin uran sijaan, mutten hyväksynyt sitä, että minulta riistettiin valinnanmahdollisuus ja osoitettiin, mitä tietä piti kulkea. Äitiys ei siis tulisi kysymykseen, ellen voisi valita sitä itse.

Harkitsin lähtöä kylästä, mutten koskaan kuitenkaan lähtenyt. Ajatus oli kiehtova, mutta en toteuttanut sitä. En uskaltanut. Ajattelin Mjrniä ja sitä, kuinka onneton hänestä tulisi. Ajattelin häpeää, jota Jote tuntisi, jos lähtisin. En voinut tehdä sitä heille. Puristin silmäni väkisin kiinni öisin ja yritin nukkua. Yritin alistua kohtalooni.

Luku 11

Lähdön aika

Oli kulunut reilu vuosi siitä, kun Fran oli viimeksi seisonut kotikylänsä porteilla yhdeksäntoista muun nuoren vieran kanssa. Nyt hän oli jälleen samassa tilanteessa, vaikka kaikki tuntuikin kovin erilaiselta. Vierojen hiuksiin oli punottu värikkäitä kukkia, heidän ihonsa oli öljytty huolellisesti ja heidät oli puettu valkoisiin mekkoihin, joiden helma ulottui puoleen reiteen. Mekkojen helmaa kiersi kultapunos, samoin olkaimia ja varsin avaraa kaula-aukkoa. Ranteisiinsa vierat olivat saaneet kultaisia renkaita, samoin vasempaan nilkkaansa kaksi. Jokaisella oli myös kaulassa pieni sininen kivi, Lenten kyynel, joka avasi tien metsän salaisimpiinkin sopukoihin. Heistä oli tehty mahdollisimman kauniita ja haluttavia, niin Fran ainakin ajatteli.

Paikalla oli joukko papittaria sekä matkaan lähtevien vierojen läheisiä. Joten tehtävänä oli lähettää joukko lopullisesti matkaan, mutta sitä ennen jokainen sai hyvästellä rakkaansa henkilökohtaisesti. Fran halaili jälleen Mjrniä, jonka silmissä oli kyyneliä. Hän silitti siskonsa hiuksia ja kuiskaili tälle rohkaisevia sanoja.

”Se kestää vain kolme päivää ja sitten tulen takaisin. Voi olla, että sinusta tulee täti pian sen jälkeen”, hän lupaili. Mjrnin kyyneleet tipahtelivat hänen olkapäälleen.

”Saanko hoitaa… lasta… sitten?” Mjrn kysyi katkonaisesti.

”Tietenkin. Saat olla apunani aina, kun mahdollista”, Fran sanoi rauhoittelevasti ja keinutti Mjrniä hieman. ”Hei, tämä nyt ole niin paha. Viimeksi olin poissa kuukauden.”

Mjrn naurahti ja vetäytyi kauemmas. Hän pyyhkäisi silmiään ja hymyili hieman. Sitten hän nyökkäsi.

”Totta, minä olen typerys”, hän sanoi, mutta Fran näki oudon epäilyksen häivähdyksen hänen silmissään.

”Etkä ole. Mukavaahan se on, että joku kaipaa minua, ennen kuin olen lähtenytkään”, Fran naurahti väkinäisesti ja hymyili siskolleen takaisin.

”Kaipaavat sinua muutkin”, Jote puuttui puheeseen. Hän katsoi Frania suoraan silmiin. Fran näki siskonsa katseesta aidon surun ja pettymyksen. Hän olisi halunnut ottaa nuo tunteet pois, mutta tiesi, ettei pystyisi siihen.

Jote seisoi kädet puuskassa keskellä olohuonetta. Fran seisoi huoneen toisella puolella. Mjrn oli jo aikaa sitten lähetetty erään papittaren mukaan keräämään yrttejä, sillä tämä keskustelu ei ollut tarkoitettu hänen korvilleen. Joten kasvoilta paistoi puhdas pettymys ja raivo, niin hyvin kuin vierojen olisi pitänytkin tunteensa osata hallita. Jote ei kai koskaan ollut pystynyt siihen Franin seurassa, mikä toisaalta osoitti sen, että siskonsa kanssa Jote pystyi olemaan aidoimmillaan. Valitettavasti Fran ei voinut sanoa samaa.

”Mikset sinä sopeudu? Minä luulin, että olet ymmärtänyt tiesi”, Jote sanoi katkerana.

”Niin minä olenkin, eikä se kulje samaa reittiä kuin sinun”, Fran vastasi. ”Minun kohtaloni on minun ja sinulla on omasi. Minä kunnioitan sinun valintojasi, sillä ne ovat oikeita sinulle. Mikset sinä voi kunnioittaa minun?”

”Sinä häpäiset kaikki. Sinä rikot sääntöjä. Ei ylipapittaren tyttärestä kuulu tulla toisen luokan kansalaista. Ei sinun kuulu uhrata itseäsi sodassa, joka voi tulla tai olla tulematta”, Jote vastasi pakottaen äänensä rauhalliseksi. ”Sinusta tulee äiti, ei soturi. Sinä tiedät sen. Se on Metsän tahto ja siihen sinun tulee taipua.”

”Viera voi aloittaa osana Metsää, mutta se ei ole ainoa loppu, jonka voimme valita”, Fran sanoi pysytellen itsekin rauhallisena.

”En edes halua ymmärtää, mitä tarkoitat. Jokainen viera on osa Metsää, on ollut, on nyt ja tulee aina olemaan. Ei ole muuta tietä. Viera, joka eroaa Metsästä, ei ole viera enää”, Jote sanoi järkkymättömällä äänellä. Hän ei edes aikonut neuvotella asiasta.

Franilla oli kumma tunne, että Jote oli ymmärtänyt enemmän kuin olisi halunnut, enemmän kuin Fran olisi halunnut hänen ymmärtävän. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, eikä sitä voinut korjata. Sanottuja sanoja ei kukaan voinut pyyhkiä pois. Joskus ne saattoivat unohtua, mutta toisinaan vieran muisti oli hyvin pitkä. Jote ei unohtaisi. Franin sanat vaivaisivat häntä ikuisesti, vaikka Fran olisi toisin toivonut.

Nyt Jote katsoi häntä. Raivo oli poissa, eikä se palaisi. Vain suru ja pettymys jäisivät asumaan hänen sydämeensä, tekipä tai sanoipa Fran mitä hyvänsä. Fran tiesi nyt, että Jote todellakin rakasti häntä, omalla tavallaan. Sisar ei ehkä näyttänyt sitä niin kuin Fran olisi toivonut hänen näyttävän, ei siten kuin Mjrn, joka hymyili, halasi ja hehkui aitoa välittämistä. Jote oli usein kylmä ja etäinen, halusi järjestellä asioita ja määräillä. Se oli kuitenkin hänen tapansa sanoa rakastavansa. Hän halusi järjestää rakkaidensa elämän helpoksi ja sujuvaksi. Fran ymmärsi sisarensa tarkoituksen, mutta keinot olivat väärät. Edes tarkoitus ei voinut niitä pyhittää.

”Kulje polkujasi, mutta tiedä säännöt”, Jote sanoi ja rutisti sitten Franin itseään vasten. Hän suukotti siskoaan kevyesti poskelle ja vetäytyi sitten nopeasti kauemmas. Oli aika lähettää lisääntyjät matkaan.

”Hehku nousee, me tunnemme sen kaikki. Iltaan mennessä se on voimakkaammillaan ja se jatkuu tovin. Te, kylämme toivot, lähdette matkaan ja toivottavasti tuotte lupauksen huomisesta, kun palaatte. Toivottavasti kannatte tulevaisuuttamme sydäntenne alla. Meidän kunnioituksemme ja rakkautemme kulkee mukananne ja siunaa teitä. Menkää Metsän lapset ja toteuttakaa Hänen tahtonsa, sillä se on kaikkien vierojen pyhä tehtävä!”

Jote levitti kätensä kuin olisi halunnut syleillä jokaista paikalla olijaa. Hänen kasvonsa hehkuivat voimaa ja arvovaltaa. Ilma näytti pyörteilevän vihreänä hänen ympärillään. Kaikki tiesivät, että hän ei puhunut vain omalla suullaan. Hän kuuli Metsän tahdon. Hän kuunteli Vihreää sanaa. Kaikki kuulivat hiljaisen laulun, joka kehotti lisääntyjiä lähtemään matkaan ja tuomaan Metsälle lisää lapsia tullessaan. Lisääntyjät oli siunattu. Heillä oli tehtävä.

Hyvin vanhan papittaren johdolla lisääntyjät jättivät kylän taakseen. Kaksi nuorempaa papitarta kulki vielä heidän perässään kuin turvana. Matka kulki metsän syvyyksiin, paikkaan, jossa Fran ei ollut koskaan aiemmin vieraillut. Se sijaitsi metsän uumenissa, eri suunnassa kuin suo, jonne lisääntyjä kokelaat oli viety paria viikkoa aiemmin. Tämä kylä oli rakennettu puiden varaan, ei maan (tai suon) päälle. Se oli täynnä rakennuksia, jota olivat pieniä, mutta sisustettu mukavasti. Divaaneja, vuoteita, kaikki näytti pehmeältä. Jokaisessa rakennuksessa oli myös tarjolla ruokaa ja juomaa. Oli selvää, että kolme päivää oli tarkoitus viettää mukavissa merkeissä, vaikka Vilénan ja Hrjnin vuoden takaisista puheista olisikin voinut päätellä muuta.

Papittaret selvittivät, että kaikki oli kaikkien käytettävissä, mutta kylästä ei tullut poistua, ennen kuin heidät haettaisiin pois. Miehet saapuisivat pian paikalle ja poistuisivat ennen naisia pappien mukana. Sanottuaan vielä muutaman rohkaisevan sanan papittaret poistuivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin jättäen lisääntyjät yksin tyhjään kylään.

Fran katseli ympärilleen. Hänen vatsaansa puristi, hän ei halunnut olla täällä. N’edra jutusteli kauempana jonkun vanhemman naisen kanssa. Fran tiesi, että kyseisellä naisella oli jo kaksi lasta, joten hänelle tilanteessa ei ollut mitään uutta ja jännittävää. N’edra varmaankin kyseli vihjeitä naiselta. Frankin olisi halunnut kuulla, mitä naisella oli sanottavanaan, mutta ei uskaltautunut lähestyä N’edraa.

”Miten sinä olet voinut?” Aérynin ääni yllätti Franin. Tyttö pysytteli edelleen pienen välimatkan päässä hänestä, mutta hymyili kuitenkin ystävällisesti.

”Hyvin kai. Olen ollut yksinäinen”, Fran sanoi syyttävämmin kuin oli tarkoittanut. Hehkun polte tuntui hiljalleen valtaavan hänen sisimpänsä ja teki hänen olostaan vaikean. Hänen täytyi muistuttaa itselleen, ettei syy ollut Aérynin.

”Sinä ja minä, me olemme eri maailmoista”, Aéryn puolustautui. ”Sinä asut kylän korkeimmalla paikalla, minä siellä, missä Usva alati pyörteilee.”

”Tiedän. En syytä sinua”, Fran vastasi.

”N’edra ei enää puhu sinulle”, Aéryn enemmänkin kysyi kuin totesi.

”Ei.”

”Hän kertoi meille… Minulle ja Bhnnille. Minä… ymmärrän kyllä. Toinen siskoni, hän on samanlainen. Hänellä on eräs ystävä, joka on tavallaan enemmän kuin ystävä. Tiedät kyllä, mitä tarkoitan. N’edra ei kuitenkaan ole sellainen ja tekosi järkytti häntä. Älä ole hänelle vihainen. Yritin saada häntä ymmärtämään, ettet tarkoittanut mitään pahaa, että sinä vain välität liikaa”, Aéryn puhui kauheaa vauhtia. Vaikutti siltä, että hän oli halunnut sanoa sanottavansa jo vuodenpäivät sitten, muttei ollut uskaltanut. ”Haluan vain sanoa… älä jää suremaan N’edraa. Tulee toisia tyttöjä, löydät samanlaisia. Heitä on paljon, he eivät vain pidä itsestään meteliä. Voin ehkä auttaa sinua myöhemmin. Kysellä siskoltani ja niin poispäin.”

Aéryn hymyili pienesti ja heilautti sitten kättään. Hän lähti pois, mutta hänen silmissään oli lupaus palata asiaan myöhemmin. Fran tuijotti toisen perään järkyttyneenä. Oliko N’edra väittänyt, että hän oli aloittanut kaiken? N’edra oli tehnyt aloitteen, ei Fran. Miksi toinen oli valehdellut? Vanha kipu vihlaisi Franin sisimpää niin pahasti, että hän unohti hetkeksi täysin, miksi hänet oli tuotu tähän outoon kylään.

N’edra nauroi jollekin, mitä vanhempi nainen oli juuri sanonut. N’edra näytti siltä kuin ennenkin, iloiselta ja leikkisältä. Fran muisti monet hyvät hetket, jotka he olivat jakaneet keskenään. Pieni kohtaaminen lammella oli kuitenkin muuttanut kaiken. N’edralle ne hetket eivät merkinneet enää mitään. Hän vihasi Frania, vaikkei Fran voinut ymmärtää miksi. Se sattui. Se sattui syvälle.

Samassa kylän laidalle, jonne kaikki olivat kokoontuneet, laskeutui hiljaisuus. Portista vaelsi esiin joukko miehiä. Papit pitkissä kaavuissaan tulivat ensimmäisinä ja päästivät sitten nuorukaiset kulkemaan jäljessään. He lausuivat nuorille miehille pari sanaa ja poistuivat sitten paikalta samalla tavalla kuin papittaretkin vähää aiemmin.

Muiden tavoin Fran jäi tarkkailemaan miehiä. He olivat pitkiä ja solakoita, mutta kuitenkin lihaksikkaita. Heidän kasvonpiirteensä hipoivat täydellisyyttä. Ne olivat kauniit, eivät komeat. Osan valkoiset hiukset oli leikattu lyhyiksi, mutta muuttamalla hiukset ulottuivat jopa puoleen selkään ja olivat sidottu poninhännälle. Miehet seisoivat ryhdikkäinä kuin olisivat halunneet tarjota parhaat puolensa katseltaviksi, tosin ei heistä voinut ulkoisesti huonoja puolia erottaakaan.

Fran huomioi, että miesten sormenkynnet oli leikattu lyhyiksi, mutta varpaankynnet olivat ihan yhtä pitkät kuin naisillakin. Myös miehet oli puettu valkoiseen asuun. Heidän housujensa lahkeet ulottuivat puoleen sääreen ja kietaisumallia oleva paita oli sidottu kultaisella vyöllä.

Varovaisesti miehet lähtivät siirtymään kohti naisia. Heidän eleensä vaikuttivat epävarmoilta, tunnustelevilta. Siitäkin huolimatta saattoi helposti erottaa lihaksien kauniin liikkeen ohuiden vaatteiden alla. Lisääntyjät olivat fyysisesti oman kylänsä parhaimmistoa, se oli helppo päätellä.

Fran tarkkaili tilannetta, kunnes tunsi eräiden punaisten silmien lukkiutuvan omiinsa. Hänen vatsansa rutistui aivan pieneksi. Miehen poninhäntä roikkui toisella olkapäällä, mutta tämä huitaisi sen huolettomasti selän puolelle ja lähti sitten kulkemaan Frania kohti.

Vieranainen veti syvään henkeä. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja astui taaksepäin. Hän tiesi nyt varmasti olevansa väärässä paikassa. Mies tuli koko ajan lähemmäs. Fran perääntyi yhä toivoen miehen kiinnittävän huomionsa johonkuhun toiseen, mutta niin ei käynyt. Mies näytti päättäneen, että Fran olisi hänen.

Fran vilkuili ympärilleen. Monet naisista juttelivat miesten kanssa. Osa oli jo kadonnut jonnekin, kenties pieniin majoihin, joita oli joka puolella. Näytti siltä kuin kaikki muut olisivat nauttineet tilanteesta. Joka puolelta kuului kikatuksia ja ihastuneita huokauksia.

Vaikka Hehku polttikin Franin sisimpää, pelko alkoi tuntua vahvempana. Mies oli lähellä, liian lähellä. Hänen kauneudestaan huolimatta Fran ei pitänyt hänestä. Miehessä oli jotain inhottavaa, jotain, minkä kanssa Fran ei missään nimessä halunnut olla tekemisissä.

Ajattelematta enempää Fran kääntyi ympäri ja pyrähti juoksuun. Hän kuuli miehen hihkaisevan innosta ja lähtevän hänen peräänsä. Fran puikkelehti sydän kurkussa pitkin kylää toivoen miehen jättävän hänet rauhaan. Valitettavasti pakeneminen tuntui vain innostavan tätä, sillä kun Fran vilkaisi taakseen, hän näki miehen kasvoilla innostuneen ilmeen.

Rakennukset loppuivat ja varsinainen metsä alkoi, mutta Fran ei pysähtynyt. Hän juoksi ja juoksi väistellen köynnöksiä ja oksia, jotka pyrkivät poluilla hänen eteensä. Hänestä tuntui, että itse Metsä yritti estää häntä pakenemasta. Metsä halusi alistaa hänet samalla lailla kuin Jote. Oksat pieksivät Frania kasvoihin, naarmuttivat hänen ihoaan, takertuivat hänen hiuksiinsa. Köynnökset työntyivät hänen jalkojensa eteen saaden hänet miltei kompastumaan. Hänen takaa-ajajallaan ei kuitenkaan ollut samanlaisia ongelmia, vaan tämä pääsi juoksemaan metsän halki täysin vaivattomasti. Mies saavutti Frania koko ajan.

Franilla ei ollut käsitystä suunnasta. Hän juoksi kauhuissaan eteenpäin välittämättä lainkaan, minne lopulta päätyisi. Hän tajusi ohittaneensa parikin maagista seinämää, jotka olisivat pysäyttäneet hänen kulkunsa, jos Lenten kyynel ei olisi roikkunut hänen kaulassaan. Maisema alkoi muuttua jälleen oudoksi. Hän ei ollut käynyt tässä paikassa aiemmin. Hän oli eksynyt.

Samassa köynnös tarttui tiukasti hänen nilkkaansa. Hän kaatui maahan lyöden samalla kätensä kipeästi. Keuhkot puristuivat kasaan, ja hänen oli vaikea hengittää. Hän ei jaksanut enää, hän oli juossut liian pitkään. Askeleet saavuttivat hänet samalla hetkellä, kun hän kääntyi ympäri ja sai kiskottua jalkansa irti köynnöksistä. Mies seisoi hänen edessään kädet lanteilla ja katseli häntä.

Fran veti polvet rintaansa vasten ja perääntyi istualtaan. Hän tunsi olonsa voimattomaksi ja väsyneeksi, mutta halusi silti paeta. Mies laskeutui polvilleen ja konttasi Franin kiinni. Hänen kätensä asettuivat Franin molemmin puolin samalla hetkellä, kun naisen selkä painui vasten puunrunkoa. Pakopaikkaa ei ollut. Fran tunsi miehen hienhajun voimakkaana, eläimellisenä, kun mies painautui häntä vasten ja työnsi huulensa ahnaasti hänen huuliaan vasten. Kosketus ei ollut pehmeä. Se oli ainoastaan vaativa. Mies halusi suorittaa rituaalin. Hän halusi lisääntyä Franin kanssa.

Miehen vasen käsi piteli Frania paikoillaan, samalla kun oikea riuhtaisi naisen mekon toisen olkaimen poikki. Kangas valahti alas paljastaen pienen, ruskean rinnan. Miehen käsi puristi sitä kovakouraisesti saaden Franin voimaan pelosta pahoin.

Fran yritti pyristellä irti, mutta mies painoi häntä voimalla vasten puunrunkoa. Miehen vapaa käsi puristeli aikansa Franin rintaa, mutta siirtyi sitten vatsalle ja vieläkin alemmas. Se tavoitti Franin mekon helman ja veti sen ylös. Vieranainen tunsi häpeän polttavan poskiaan. Miehen katse valui alemmas. Hänen kasvoilleen nousi virnistys. Fran sulki silmänsä ja toivoi, että tilanne olisi jo ohitse. Hän tunsi, kuinka miehen käsi liukui hänen reisiensä väliin pakottaen ne erilleen. Sormet tunnustelivat tietään, töykkivät ja tuuppivat. Mies urahti jotain kuivuudesta vihaiseen sävyyn, mutta jatkoi kuitenkin toimiaan.

Yhtäkkiä Fran tunsi kivun vihlauksen alavatsassaan. Jotain työntyi epämiellyttävällä tavalla hänen sisäänsä, repi häntä rikki. Ahnas sormi tunnusteli häntä ja työntyi sisemmäs aiheuttaen koko ajan vain enemmän kipua.

”EI!” hän huudahti ja potkaisi kaikin voimin jaloillaan. Hän ei tiennyt, mihin osui, mutta mies lensi selälleen ja se riitti. Fran ponkaisi jaloilleen ja pyrähti uudestaan juoksuun. Hänen sisälleen sattui ja jotain kosteaa valui reidelle, mutta hän ei jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Hän vain juoksi ja juoksi.

Jälleen oksat ja köynnökset kävivät hänen kimppuunsa. Hän ei välittänyt niiden piiskauksesta, vaan jatkoi matkaansa. Hiljalleen metsä alkoi harveta, vaikka Fran tuskin huomasi sitä. Hän pakeni, vaikkei takaa-ajajan ääniä enää kuulunut. Hän syöksyi puiselle sillalle, juoksi sen halki vapaana ja kaatui lopulta vihreään maahan. Metsä oli jäänyt taakse.

Huohottaen Fran kääntyi selälleen. Hän näki sillan ja metsän, mutta hänen yläpuolellaan oli taivas, jota täplittivät miljoona tähdet. Kuu kipusi taivaalle jossain kaukana ja valaisi maiseman sinisen hopeaiseksi.

Sinä petit minut…

Franin katse alkoi sumentua. Hän voi pahoin. Joka puolelle sattui, haavoista tihkui verta ja hänen sisällään sykki kipu. Taivas oli hänen yläpuolellaan, joten hän oli vapaa. Hän ei kuitenkaan pystynyt iloitsemaan, sillä itsepäinen ääni takoi hänen päässään.

Sinä synnyit minulle. Sinä olit minun. Sinä petit minut, sinä kelvoton. Luovuta lahjasi, et ole sen arvoinen.

Lenten kyynel Franin kaulalla helähti ja särkyi. Sen palaset varisivat Franin rinnalle ja haihtuivat sitten kokonaan. Tyhjyys valtasi Franin mielen. Ääni oli poissa. Metsä ei enää puhunut hänelle. Hän oli vapaa ja menettänyt kaiken.

Fran puhuu…

Makasin paikoillani aamuun saakka, vuoroin hereillä, vuoroin unessa. Aamulla havahduin aurinkoon ja tuijotukseen. Outo haarniskoitu olento tuijotti minua. Hänen kasvonsa oli peitetty naamiolla, joten en voinut tietää, miltä hän todella näytti. Hän kantoi keihästä aseenaan, muttei uhannut sillä minua. Kun hän huomasi minun heränneen, hän halusi tietää, kuka olin.

Kerroin nimeni ja sanoin paenneeni. Mies kertoi olevansa garif ja asuvansa Ozmone tasangon toisella puolella kylässä nimeltä Jahara. Hänen nimensä oli Geruc. Hän sanoi, että olen haavoittunut ja tarvitsen apua. Itse en olisi sitä koskaan myöntänyt. Annoin hänen auttaa minut pystyyn ja solmin rikkinäisen olkaimen, sillä en halunnut paljastaa rintaani hänelle.

Geruc vei minut kyläänsä, vaikka matka veikin pitkään, sillä kulkeminen oli minulle vaikeaa. Matkalla hän kertoi garifeista, soturikansasta, jotka kulkivat lapsesta saakka naamioissa. Myös naisilla oli naamiot, vaikka heidän tehtävänsä olikin huolehtia lapsista ja kylästä sillä välin, kun miehet metsästivät ja kävivät kauppaa.

Soturienkylä kuulosti minusta hyvältä. Geruc vei minut sinne ja kertoi, ettei yksikään viera ollut käynyt heidän luonaan. Sain kunnian olla ensimmäinen. Gerucin vaimo oli parantaja. Hän otti minut hoiviinsa ja paransi haavani. Sisäinenkin kipu katosi. Itse asiassa se ei edes kestänyt kovin kauaa, mutta arven ja pelon se jätti.

Aluksi kylän vanhimmat suhtautuivat minuun nihkeästi, mutta opiskelin soturin taitoja poikien rinnalla ja saavutin heidän hyväksyntänsä. Minusta tuli yksi garifeista, elin heidän parissaan pitkään. Näin monen kaatuvan taistelussa hirviöitä vastaan, monen uuden elämän syntyvän. Näin miesten ja naisten välillä siteen, jota vieroilla ei ollut. Pitelin sylissäni vastasyntynyttä ja tunsin rakkautta, jollaista olin tuntenut viimeksi pidellessäni Mjrniä ensimmäistä kertaa.

Jaharasta tuli kotini. Vietin siellä vuosia. Sininen taivas kaartui kylän yllä ja katselin sitä öisin, kun muut nukkuivat. Pakotin kaipuuni pois, sillä olin paljon velkaa kylän väelle. Halusin tuoda oman osuuteni riistasta, jotta kaikilla olisi ruokaa ja vaateita. Itse en syönyt lihaa, mutta en halunnut sitä muilta kieltää. Elin kuten he, mutta naamiota en koskaan laskenut kasvoilleni.

Lopulta kaipaus kuitenkin voitti. Sininen taivas oli saavuttamatta, vaikka vapauden olin löytänyt. Lisäksi Golmoren viidakko oli liian lähellä, vaikka se sijaitsi tasangon toisella laidalla. Halusin kauemmas.

Niin minä lähdin. Garifin olisivat halunneet minun jäävän, mutta tiesin, että kohtaloni oli toisaalla. Hyvästelin kaikki ja jätin rauhanomaisen pienen kylän taakseni. Jo toista kertaa poltin sillat takanani. Ozmone tasanko levittäytyi edessäni tarjoten mahdollisuuksia. Minä valitsin suunnakseni pohjoisen toivoen löytäväni sieltä jotain.

Metsän tytär: Luku 10

Metsän tytär

Luku 10

Kylpyhetki

Päivät valuivat eteenpäin poikkeamatta juurikaan toisistaan. Enää ei paljastunut mitään suuria salaisuuksia, mutta jo paljastuneista jaksettiin kuiskailla aina, kun siihen oli tilaisuus. Aina toisinaan jossain päin kylää puhkesi raikuva riita, mutta se vaiennettiin hyvin nopeasti, eikä siitä jälkeenpäin puhuttu. Vaikka syy riitoihin ja tunteiden ailahteluihin nyt tiedettiin, ne tuntuivat silti häpeällisiltä. Kaikki yrittivät saada ne loppumaan tai ainakin hallintaan mahdollisimman pian. Eihän kukaan halunnut olla häpeäpilkku muiden rauhallisten ja tyynien vierojen joukossa.

Fran pohti yhä, miksi pinnan pitäisi olla niin tyyni. Kaiken piti ulospäin näyttää sievältä ilman, että kukaan kertoi todellista syytä siihen. Nuori viera tiesi varsin hyvin, että hänen isosiskonsa oli mestari tässä. Ulospäin tyyni, rauhallinen, kaunis, miltei täydellinen, mutta hänen läheisensä tiesivät, että hän myös välillä raivostui. Varsinkin nuorempana Fran oli saanut kokea, miltä tuntui, kun Jote kaivoi sanallisen ruoskansa esiin. Jos vierojen tulisi olla harmonisia olentoja, ei tuollaista käytöstä esiintyisi lainkaan.

Tekopyhää. Se oli ensimmäinen sana, joka Franin mieleen juolahti. Jälleen kerran hän kuitenkin jätti lausumatta ääneen, mitä ajatteli. Hänestä riitely ei ollut mukavaa, mutta se tuntui tietyllä tavalla puhdistavan ilmaa. Kun oli selvitetty, mistä kiikasti, pystyi jatkamaan eteenpäin, antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos taas kaikki tunteet piti pitää sisällään, niistä kasvoi hiljalleen möykky, joka puristi rintaa kipeästi. Fran ei ymmärtänyt, miten sellaisen möykyn kanssa saattoi elää.

Nuori viera teki päätöksen, jota ei kertonut kenellekään. Jos hänet valittaisiin lisääntyjäksi ja jos hän saisi lapsen, hän opettaisi omat arvonsa tuolle lapselle, oli lapsi sitten tyttö tai poika. Jos lapsi olisi poika, hän voisi viedä sanomaa miestenkin keskuuteen. Vaikka miehet olivatkin älynlahjoiltaan ja muutenkin henkisesti naisia heikompia, täytyi heidänkin sentään jotain ymmärtää. Heidän joukossaan täytyi olla henkisesti lahjakkaita yksilöitä, sillä muuten heillä ei olisi pappeja. Vaikkei Fran papeista pitänytkään, hän oli varma, että näiden täytyi olla miesten viisaimpia yksilöitä, aivan kuten papittaria pidettiin muita naisia ylempinä heidän viisautensa ja kykyjensä takia.

Fran nyökkäsi hiljaa itselleen istuessaan yhdellä silloista eräänä iltapäivänä. Kenties hän pystyisi vielä muuttamaan yhteiskuntaa, tekemään siitä paremman paikan kaikille. Jonain päivänä vierat ehkä ymmärtäisivät, ettei kaikkia tarvinnut tunkea samaan muottiin, vaan jokainen saattoi elää yksilöllistä elämää, olla oma itsensä. Fran ei jaksanut uskoa, että hän olisi ainoa, joka tunsi olevansa erilainen kuin muut.

Iltapäivän aurinko puhkoi väyliä läpi sumuisen ja Usvaisen suon. Ilma oli hiostavan kuuma ja pieniä ötököitä tuntui parveilevan kaikkialla. Fran oli kuullut jo pari ikävää riitaa istuessaan sillalla. Kuumuus näytti provosoivan riitojen syntymistä entisestään. Lisäksi ötökät saivat aikaan ärtymyksen. Fran kuitenkin tiedosti, ettei hänen ärtynyt olonsa johtunut hänen tovereistaan, joten olisi ollut väärin purkaa sitä heihin. Sen sijaan jos joku olisi loukannut häntä jollain tavalla, hän koki oikeudekseen tuoda asian julki ja keskustella siitä. Papittaret kuitenkin neuvoivat painamaan pienet loukkaukset unohduksiin, sillä niistä saattoi kuulemma kasvaa isoja riitoja.

”Hei, Fran!” huuto keskeytti vieran ajatukset. Hän käänsi kasvonsa suosta kylään päin ja näki N’edran heiluttavan kättään heidän talonsa luona. Myös Bhnn ja Aéryn olivat hänen seurassaan.

”Me olemme menossa kylpemään. Lähde mukaan?” Aéryn ehdotti. Fran nousi ja nyökkäsi toisille hymyillen. Neljän vieran yhteiselo oli alkanut sujua päivä päivältä paremmin. Toki toisinaan joku menetti itsehillintänsä ja saattoi sanoa pahasti lattialle jääneistä vaatteista tai tyhjästä vesisaavista, mutta ymmärtäväisyys ja ystävällisyys olivat päällimmäiset tunteet talossa.

Fran käveli toisten luo, poikkesi hakemassa pyyhkeensä ja palasi sitten ulos. Nelikko jätti pian paalukylän taakseen, tarpoi pienen matkan suon halki ja siirtyi metsän suloiseen hämäryyteen. Suolla kuumuus oli tuntunut tukahduttavalta ja ahdistavalta, mutta metsän kuumuus oli tuttua. Siinä oli iso ripaus kosteutta ja paljon tuttuja tuoksuja. Nyt ei edes malboron löyhkä häirinnyt kävelyretkeä, sillä niitä ei ollut näkynyt sen jälkeen, kun Fran oli yhden listinyt. Se yksilö oli tosin haissut metsässä parin päivän ajan, mutta sitten löyhkä oli kadonnut aivan yllättäen. Kenties joku oli raahannut ruhon pois tai sitten malborot vain lakkasivat haisemasta jonkin verran kuolemansa jälkeen.

N’edra oli malboro-välikohtauksen jälkeen arastellut lammelle menemistä, mutta nyt hänen ilmeensä oli jälleen huoleton. Hänkin ilmeisesti alkoi uskoa siihen, ettei otuksia liikkunut enempää lähistöllä.

Lammen pinta oli tyyni. Ketään muita ei näkynyt paikalla. Tytöt kasasivat vaatteensa kiven päälle ja asettivat aseensa sen vierelle. Fran kävi taittamassa muutaman lehden eräästä kasvista, jota vierat käyttivät ihonsa ja hiustensa puhdistamiseen. Kun kasvin lehden katkaisi ja sen vei veteen, se alkoi vaahdota. Vaahdolla oli puolestaan puhdistava vaikutus.

Vesi oli viileää, mutta se ei haitannut ketään. Oli ainoastaan virkistävää päästä viileään kylpyyn keskellä kuumaa iltapäivää. Naureskellen tytöt ryhtyivät hankaamaan itseään puhtaiksi vaahtoavilla kasvien lehdillä ja sukelsivat lopulta veden alle huuhtoakseen vaahdon pois hiuksista.

”Arvatkaa, mitä kuulin tänään?” Aéryn kuiskasi, kun joukkio vain nautiskeli vedestä kelluen lammen pinnalla tai, kuten Bhnn, joka oli huono uimaan, istuen rantahietikossa matalassa vedessä.

”No?” N’edra kysyi. Hän kellui selällään vedessä ja tarkkaili kolmea pitkäkyntistä varvastaan, jotka nousivat pintaan vähän matkan päässä hänen päästään.

”Papitar Viléna sanoi Hehkun nousevan tämän päivän aikana. Hän kehotti papitar Hrjniä olemaan valppaana, sillä koskaan ei voinut olla täysin varma, miten Hehku vaikuttaa meihin, koska täällä on paljon enemmän Usvaa kuin Eruytissä”, Aéryn selitti. Hänen äänessään oli jännitystä, ja oli selvää, että hän oli suorastaan odottanut pääsevänsä kertomaan jollekulle, mitä oli kuullut. ”Oletteko te tunteneet mitään erikoista?”

Bhnn punastui ja jäi katselemaan lammenrantoja, N’edra puolestaan tarkkaili varpaitaan entistäkin kiinnostuneempana. Frankaan ei sanonut mitään, mutta jäi pohtimaan edellisöistä untaan, joka oli ollut varsin erikoinen. Hän ei ollut varma, oliko pitänyt unesta vai ei.

”Kuulkaa, minä tiedän, mitä papittaret sanoivat… Siis ettei nauttimista odota kukaan”, Aéryn alkoi selittää kiihkeästi. ”He antoivat ymmärtää, että lisääntyminen on jonkinlainen ikävä ja likainen velvollisuus, jolla ei tule ylpeillä, josta ei saa puhua. Lapsen saaminen on heidän mukaansa pyhää, mutta tapa, jolla lapsi pannaan alulle, on häpeä.”

Muut nyökkäilivät, mutta pysyttelivät edelleen hiljaisina. Aérynin ilmeessä näytti olevan tulta, mikä sai Franin ajattelemaan, että todellakin oli muitakin, jotka halusivat erota joukosta.

”Minun isosiskoni oli lisääntyjä. Hänellä oli kaksi lasta, mutta poika annettiin pari vuotta sitten pois”, Aéryn jatkoi kiihkeästi. ”Sisko kertoi minulle lisääntymisestä ja hän sanoi, että vaikka ensimmäinen kerta sattuu vähän, muut kerrat eivät satu. Hän kertoi, että voisi mennä pelkästään riitin takia uudestaan. Hän vain ei halua lisää lapsia, koska R’cklin menettäminen sattui niin paljon.”

”Eikö… eikö tuo ole aika kamalaa?” Bhnn kuiskasi. ”Pelkän riitin takia. Eihän se silloin toteuttaisi tarkoitustaan. Vaikka hän olisi nauttinutkin siitä, niin se on sivuseikka. Nautinto ei ole tarkoitus, se on sivutuote, jota papitarten mukaan olisi myös syytä välttää. Siskosi ei osaa… hävetä.”

”Hän sanoi, ettei hävettävää ole. Hänen mukaansa miehet ovat yhtä viisaita kuin mekin ja lisääntyminen on jotain, joka pitäisi sallia kaikille. Hän sanoi, että ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta se on yksi kauneimmista asioista, mitä hänelle on tapahtunut!” Aéryn väitti kiivaasti.

”Minusta se kuulosti iljettävältä”, Bhnn sanoi ihan yhtä tiukkaan äänensävyyn. ”Olen valmis siihen vain siksi, että haluan äidiksi. Ja minä haluan vain tyttölapsia. Pojan synnyttäminen ei ole yhtä arvokasta.”

”R’ckl oli ihan samanarvoinen kuin muutkin perheessämme. Me kaikki itkimme, kun pappi haki hänet pois”, Aéryn kertoi. ”Hän oli yhtä viisas kuin vuotta vanhempi siskonsa, Aél, ellei jopa viisaampi.”

”Miehet eivät voi olla naisia viisaampia”, Bhnn tuhahti.

Kiista Aérynin ja Bhnnin välillä alkoi kiihtyä. Alkuperäinen asia unohtui hyvin pian, kun he olivat jo valmiina käymään toistensa kurkkuun. Fran ja N’edra uivat sivummalle ja lähtivät lopulta kiertämään lammen toiselle reunalle piskuisen niemen taakse, sillä he olivat jo ehtineet oppia, ettei kaksikon väliin kannattanut mennä. Näiden oli paras antaa tapella ihan keskenään, koska muuten sivullisetkin saivat osansa ilkeydestä. Kaksikko nimittäin pystyi aivan käsittämättömään ilkeyteen. N’edra oli kerran epäillyt, että työläisten lapset kasvatettiin huonommin kuin muut, sillä hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut niin julmia ja törkeitä ilmaisuja kuin mitä Aéryn ja Bhnn osasivat käyttää.

Pienen niementapaisen takana vesi oli viileämpää kuin lammen toisella puolella. Fran ja N’edra asettuivat uudemman kerran kellumaan selälleen. He katselivat lehtien muodostamaa vihreää kattoa, joka muutti muotoaan jokaisen tuulenvirin myötä. Paikka oli ihastuttavan rauhallinen kaoottisen kylän jälkeen ja äskeisen riidan jälkeen.

”Luuletko, että Aéryn on oikeassa?” N’edra kysyi hetken päästä. Fran huomasi, että hän oli jälleen syvästi kiinnostunut varpaistaan.

”Minkä suhteen?”

”Kaiken… lisääntymisen ja miesten.”

”En tiedä”, Fran vastasi. Hänen kokemuksensa kummastakin asiasta olivat varsin rajalliset. Hän tiesi, mitä lisääntymisessä tapahtui, mutta teoriaksi tieto sitten jäikin, kuten kaikilla muillakin. Miehistäkään hän ei juuri tiennyt. Hän oli nähnyt muutamia pappeja, mutta nämä eivät olleet koskaan suoneet edes yhtä katsetta häneen päin. Kerran hän oli kuullut äitinsä keskustelevan erään papin kanssa, mutta yksi keskustelu ei riittänyt kertomaan, millaisia miehet todella olivat.

Oli hämärä iltapäivä, kun Fran oli jälleen kerran livahtanut hoitajansa näköpiiristä. Hän hiipi lähemmäs äitinsä huonetta aikoen ilahduttaa tätä visiitillä, mutta pysähtyikin oven taakse kuullessaan, että äiti keskusteli jonkun kanssa.

”Olen sanonut, ettet saa tulla tänne muuten kuin hoitamaan kylien välisiä asioita”, Myjernan ääni kantautui oven läpi hitusen epäselvänä.

”Eikö puhe kylien yhdistämisestä ole kylien välinen asia?” miesääni vaati saada tietää.

”Koko ajatus on täysin naurettava ja tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin”, Franin äiti vastasi.

Huoneesta kuului kankaan kahahdus ja liikettä, mutta hetkeen kumpikaan keskustelun osapuolista ei sanonut mitään. Sitten mies ryhtyi jälleen puhumaan: ”Etkö sinä muka ole koskaan ajatellut sitä? Etkö ole miettinyt, miten paljon onnellisempaa kansamme voisi olla, jos miehet ja naiset saisivat elää yhdessä, jos he voisivat jakaa vuoteensa useammin?”

”Minä…” Myjerna epäröi. ”Sinä et voi tulla tänne ja pistää tuollaisia ajatuksia päähäni!”

”Tulen silti. Minä en luovuta, ennen kuin jompikumpi meistä jättää tämän maallisen maan ja yhdistyy Metsään. Sinä päivänä uskon, ettei yhteiselomme ole mahdollista”, mies intti.

”Sinä tiedät, etten voi tehdä mitään. Säännöt kirjoitettiin ennen meitä. Me olemme vain pieniä olentoja maailman kulussa, meidän tulee toteuttaa Metsän tahto, ei muuta”, Myjerna sanoi surullisella äänellä.

”Onko Metsän tahto todella, että kärsimme koko elämämme saamatta sitä, mitä eniten kaipaamme? Etkö sinä näe minun kärsimystäni? Etkö itse pyöri sängyssäsi öisin ja mieti, että toisinkin voisi olla?”

”Mitä sitten, jos näenkin? Mitä sitten, jos kärsinkin? Ei ole vierojen päätettävissä, miten tulee elää ja olla. En minä voi rikkoa pyhiä, ikiaikaisia sääntöjä. En edes sinun tähtesi.”

”Entä lasten tähden?”

”Lapset eivät tarvitse isää. Ei yksikään lapsi sellaista tunne.”

”Voisivat tuntea. Antaisit mahdollisuuden.”

”Ei, se on väärin. Sinun pitää mennä. Älä aiheuta meille enää enempää kärsimystä. Anna minun elää ja olla, elä sinäkin. Etsi onnesi muualta, yhdessä emme voi sitä saada”, Myjerna kuulosti itkuiselta, vaikka selvästikin yritti pitää kaiken sisällään.

”Tule sitten vielä kerran. Tule, niin näytän sinulle, mikä tässä maailmassa on todellista. Lähetä minulle vain viesti ja kohtaamme siellä, missä ennenkin. Ja anna minulle poika, jotta minullakin olisi jotain, mihin toivoni asettaa”, mies sanoi tukahtuneella äänellä.

”En voi luvata. Tuleminen tuhoaisi minut. En kestäisi enää.”

”Vain kerran. Sitten en enää koskaan vaivaisi sinua. Jos vaadit, että suljen rakkauteni sisääni, teen sen, mutta anna minulle ensin poika, jolla sinun silmäsi.”

Fran tunsi jonkun tarttuvan tiukasti hänen olkapäästään kiinni. Hoitaja hymyili hänelle lempeästi, mutta sanaakaan sanomatta marssitti hänet pois oven luota. Loppupäivän Fran joutui viettämään huoneessaan ilman leikkikaluja, ilman mitään. Hän makasi sängyllään ja mietti, miksi joku pappi aiheutti äidille kärsimystä.

”Minä luulen, että miesten on vaikeampi ymmärtää Metsän tahtoa. He haluaisivat elää oman päänsä mukaan”, Fran totesi ja tajusi samalla, että hänkin halusi tehdä niin. ”Ei se tee heistä tyhmempiä kuin me, vaan ainoastaan itsepäisempiä.”

”En tiedä. Äiti on sitä mieltä, että miehet on tarkoitettu meille vain lisääntymistä varten. He ovat tyhmiä, mutta tarpeellisia, ja siksi heille tulee suoda se arvostus, mikä heille kuuluu. Ilman heitä ei olisi meitäkään”, N’edra pohdiskeli.

”Minä luulen, että äitini olisi ollut tuosta eri mieltä. En usko hänen pitäneen miehiä tyhminä”, Fran tuumasi. Äiti ei ollut koskaan sanonut miehistä pahaa sanaa.

”No, tiedä häntä… Ehkä me ensi vuonna olemme viisaampia”, N’edra totesi. Hän ei selvästikään halunnut ajautua samaan riitaan, joka lammen toisella puolella oli ilmeisesti edelleen menossa.

Tuuli keinutteli puiden lehtiä ja sai ilman viilenemään hieman. Metsän hämärissä vaani kuitenkin kostea kuumuus, joka ei kadonnut sieltä koskaan. Viidakossa ei kylmää päivää nähty, vain veden äärellä saattoi olla viileämpää kuin muualla. N’edra kääntyi ja ui selällään yhä kelluvan Franin luokse. Hämmästyneenä Fran vaihtoi asentoa ja laski jalkansa lammen pohjaan. Se tuntui hieman mutaiselta, ja jokunen vesiheinä kiertyi välittömästi hänen nilkkansa ympärille.

N’edra laski toisen kätensä Franin olkapäälle ja siveli märkää ihoa sormenpäillään. Hänen kyntensä hipaisivat ihonpintaa aina toisinaan. Fran katsoi toista hämmästyneenä suoraan silmiin. N’edran katse oli kuin sumun peittämä, erilainen kuin koskaan aiemmin. Varovaisesti Fran kohotti oman kätensä ja tarttui N’edraa olkavarresta. Hän puristi kevyesti kuin haluten varmistaa, että toinen todellakin oli siinä.

Samassa N’edra kaappasi Franin syliinsä. Hän rutisti toisen vieran tiukasti itseään vasten. Hyvin hämmästynyt Fran kietoi kätensä ystävänsä ympärille. He olivat halanneet ennenkin, mutta tunne oli nyt erilainen. Hän saattoi tuntea toisen paljaan ihon omaansa vasten. Rinnat hankautuivat toisiinsa, nännit hipaisivat toisiaan. N’edran kädet hapuilivat pitkin Franin selkää kuin tutkien sitä. Fran piti omansa paikoillaan, eikä oikein ymmärtänyt, mitä tapahtui. Mikä N’edralle oli yhtäkkiä tullut?

N’edran kosketus tuntui pehmeältä. Se lähetti kummallisia väreitä ympäri kehoa. Fran sulki silmänsä ja painoi päänsä N’edran olkapäätä vasten. Hänen olonsa oli outo, muttei epämukava, joten hän ei yrittänytkään estää ystäväänsä. Pehmeät sormet pitkine kynsineen tutkivat jokaisen selkänikaman aina niskakuopasta häntäluuhun saakka. Ne sotkeutuivat Franin pitkiin hiuksiin, mutta etsivät tiensä ulos kiharoista. Ne liukuivat hiljalleen alaspäin, kunnes tavoittivat pyöreät, hyvin muodostuneet pakarat. Fran hätkähti, kun kädet laskeutuivat niiden päälle. Hänen kehonsa jännittyi, mutta edelleenkään hän ei sanonut mitään, eikä yrittänyt estää N’edraa.

Kädet puristivat hellästi Franin pakaroita ja hellittivät sitten otteensa. Ne jäivät paikoilleen kuin odottaen jotain. Seuraavaksi Fran tunsi pehmeiden huulien painuvan olkapäätään vasten. N’edran keho painoi häntä alemmas. Tytöt laskeutuivat veteen, joka heidän seisoessaan oli yltänyt heitä puoleen reiteen. Nyt se ylti miltei kaulaan saakka.

Fran piti silmiään edelleen kiinni. Hämmennys puristui palloksi alavatsaan ja aiheutti polttelevan olon. Hänen sisällään paloi piskuinen liekki, eikä hän tiennyt, olisiko hänen pitänyt tukahduttaa se vai antaa sen kasvaa suureksi roihuksi. N’edra huulet siirtyivät hänen kaulalleen. Fran taivutti vaistomaisesti päätään päinvastaiseen suuntaan antaen N’edralle lisää liikkumatilaa. Toisen tytön kädet eivät olleet enää hänen pakaroillaan, vaan vyötäröllä ja liikkuivat nyt ylöspäin. Ne sivelivät hänen kylkiään, mutta matkasivat koko ajan määrätietoisesti uutta kohdettaan päin.

Sävähdys kulki Franin kehon läpi, kun sormet sipaisivat hänen vasenta nänniään. Liekki hänen sisällään kasvoi hieman. Hän tajusi puristavansa N’edraa lähemmäs itseään ja hellitti välittömästi otettaan. N’edran käsi alkoi hieroa hänen toista rintaansa ja pian toinenkin käsi yhtyi leikkiin. Huulet tutkivat Franin kaulaa uteliaina ja päästivät välillä kielenkin pujahtamaan mukaan.

Franin oma kieli livahti huulten välistä ja kostutti niitä kevyesti. Hän huomasi toivovansa uudenlaista kosketusta. Hän halusi tarttua N’edran päähän ja pakottaa tämän huulet omiaan vasten. Ajatus tuntui yhtä aikaa kiehtovalta ja pelottavalta, eikä hän tiennyt, miten siihen tulisi suhtautua. Kukaan ei ollut puhunut tällaisista tunteista.

N’edran huulet siirtyivät Franin leualle ja saivat toisen vieran huokaisemaan kärsimättömästi. Fran käänsi päätään, tavoitteli suullaan N’edran suuta, kunnes lopulta löysi sen. Uusi sävähdys kulki hänen kehonsa halki. Toisen huulet olivat niin pehmeät, niin suloiset ja jotenkin hämmentävät. Hän vei kätensä N’edran niskan taakse ja painoi tämän päätä lähemmäs omaansa. N’edra ujuttautui Franin syliin ja painautui tiukasti kiinni häneen.

Maailma muuttui pehmoiseksi ja lämpöiseksi viileästä vedestä huolimatta. N’edran huulet kävivät vaativammiksi, haluavammiksi ja kiihkeämmiksi. Tytöt keinuivat toisiaan vasten, kun N’edran kieli vihdoin livahti Franin suuhun tutkimusmatkalleen. Fran antoi kielen koskettaa omaansa, kietoutua siihen ja upposi jälleen uuteen huumaavaan tunteeseen. N’edran sormet hapuilivat hänen niskaansa ja selkäänsä vuoronperää. Keinuva liike hankasi heidän rintojaan toisiaan vasten aiheuttaen kiihottavan tunteen. Liekki kasvoi kasvamistaan, ja yhtäkkiä Fran tiesi, ettei hän enää voisi estää sen muuttumista roihuksi.

”N’edra! Fran! Missä te olette?” Aérynin ääni halkoi ilmaa.

”Meidän pitäisi palata!” Bhnnin ääni liittyi mukaan. ”Tulkaa takaisin! Kohta on ilta!”

N’edra kavahti kauemmas Franista ja tuijotti tätä hetken aikaa. Sitten hän käänsi selkänsä ja lähti uimaan takaisin toiselle rannalle.

Fran tunsi liekin sisällään pienevän, kuihtuvan. Se kitui vielä hetken ja sammui sitten. Hän antoi N’edran uida kauemmas, ennen kuin lähti itse perään. Jotain oli juuri murtunut. Oli tapahtunut sellaista, mitä ei olisi pitänyt.

Metsän tytär: Luku 9

Metsän tytär

Luku 9

Totuuksia

Fran istui talojen välisellä sillalla ja roikotti jalkojaan sen reunalta. Kyyneleet valuivat hiljalleen pitkin hänen poskiaan. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Hänellä ei ollut tapana menettää malttiaan ja alkaa huutaa, eikä ollut N’edrallakaan. Nyt hänen rakas ystävänsä oli kuitenkin sanonut kamalia asioita. Toisaalta Fran ei ollut itsekään puhunut kovin kauniisti. Jotain oli pahasti pielessä.

Painaen päänsä käsiinsä Fran nyyhkytti äänettömästi. Leirielämä ei ollut alkanut mukavana seikkailuna niin kuin hän oli olettanut. Kaikki oli aivan kamalaa. Hän ei itse pystynyt käyttäytymään normaalisti. Syyllisyys painoi nyt entistä raskaampana, eikä pelkästään malboron tappamisesta, vaan myös riidasta N’edran kanssa. Ehkä toinen tyttö oli oikeassa. Fran oli vaarantanut heidät molemmat, kyllä, se oli totuus. Hän oli ollut itsekäs. Olisi ollut parempi, että hän olisi toimittanut N’edran turvaan kylään ja sitten lähtenyt malboron perään. Silloin vaarassa olisi ollut vain hänen oma henkensä, ei muiden.

Nuori viera tunsi itsensä hirviöksi. Hänen tunteensa heittelivät laidasta laitaan, eikä hän hallinnut itseään ollenkaan.

”Fran?” pehmeä ääni tunkeutui epätoivon keskellä. Fran pyyhkäisi silmiään nopeasti ja kohotti katseensa. Hrjn seisoi sillan toisessa päässä ja katseli häntä. Kun nainen näki Franin katsovan, hän käveli tämän luokse ja istahti viereen. ”Mikä hätänä?”

”Ei mikään”, Fran sanoi ja yritti hymyillä. ”Kaipasin vain yksinäistä hetkeä.”

”Tiedän, että viihdyt paljon omissa oloissasi, mutta näen kyllä, ettei kaikki ole hyvin”, Hrjn kuitenkin totesi.

Fran käänsi katseensa suon laidalta erottuvaan metsään päin. ”Riitelin N’edran kanssa. Me emme koskaan riitele… väittelemme kyllä ja saatamme olla monistakin asioista eri mieltä, mutta emme riitele.”

”Sanoitte asioita, joita ette oikeasti tarkoita ja loukkasitte toisianne tarpeettomasti, vaikka olisitte voineet keskustella asiallisesti”, Hrjn summasi.

”Niin”, Fran myönsi hämmästyneenä ja kääntyi katsomaan vanhempaa naista.

”Vierojen luonteeseen ei kuulu riitely. Toki toiset korottavat ääntään herkemmin kuin toiset, mutta yleensä vierat pystyvät selvittämään välinsä puhumalla”, Hrjn selitti. ”Meidät kasvatetaan siten. Äänen korottaminen on pahasta, vihan ilmaiseminen ei ole hyväksi. Oma käytöksensä pitää aina hallita, sitä pitää voida kontrolloida. Hyvä viera osaa olla aina hillitty ja hallittu. Nuoret hairahtuvat useammin, mutta he oppivat.”

”Juuri niin.”

”Siksi sinusta tuntuu nyt pahalta, kun et hillinnyt itseäsi.”

”Kyllä.”

”Se on normaalia.”

”Mutta… ei niin saa tehdä”, Fran sopersi, vaikka oli koko ikänsä kapinoinut sääntöjä vastaan. Hänen tajuntaansa hiipi epäilys. Oli selviä sääntöjä, joita vastaan saattoi kamppailla, mutta oli myös sanomattomia sääntöjä, jotka uppoutuivat alitajuntaan, eikä niitä vastaan voinut taistella läheskään niin helposti. Hänet oli sittenkin aivopesty, vaikka hän oli koko ajan ollut sitä vastaan.

”Ei saakaan ja se on yksi syy siihen, että olemme täällä”, Hrjn sanoi. ”Usva vaikuttaa meihin, mutta jos sen vaikutus pysyy normaalin rajoissa, vaikkakin olisi suuri, niin pystymme kontrolloimaan sitä. Hehkun aikaan se on hyvin vaikeaa, mutta harjoittelemalla oppii. Hehku on pian ja täällä se tuntuu voimakkaana. Kun opitte hallitsemaan sen voiman, opitte hallitsemaan tunteenne myös muulloin. Nyt on kuitenkin ihan normaalia, että tunteenne heittelevät suuntaan ja toiseen.”

”Kaikki johtuu Usvasta?” Fran varmisti.

Hrjn nyökkäsi. Hän silitti hellästi Franin poskea ja hymyili. ”Pääset kyllä niskan päälle. Kaikki pääsevät, kun viettävät täällä määrätyn ajan.”

”Entä ne, joista ei tule lisääntyjiä?”

”Papittarilla on omat koetuksensa ja työläiset elävät alempana, missä Usvaa on enemmän. He oppivat ehkä hitaasti, mutta hekin oppivat.”

Sillalle laskeutui hiljaisuus. Franin olo alkoi helpottua vanhemman naisen sanojen myötä. Hän ei ollut odottanut mitään suuria kuohahduksia tunteissaan, joten äkkinäinen riidanhaluisuus oli tullut järkyttävänä yllätyksenä. Oli kuitenkin lohdullista tietää, ettei se varsinaisesti johtunut hänestä itsestään, vaan Usvasta. Hänen vain tarvitsisi saada tukeva niska ote omista tunteistaan… ja sitähän varten täällä oltiin.

”Sinun kannattaisi mennä nukkumaan”, Hrjn sanoi lopulta. ”Huomenna aloitamme päivän varhain.”

”Kuten aina”, Fran hymähti. Hän nousi seisomaan yhdellä sulavalla liikkeellä ja hymyili. Ehkä leiri ei ollutkaan täysin tuhoon tuomittu kokemus. ”Hyvää yötä”, hän sanoi vanhemmalle naiselle ja jätti tämän yksin sillalle.

”Hyvää yötä, lapseni”, kuiskaus tavoitti hänen korvansa juuri, ennen kuin hän painoi pienen talon oven kiinni.

Huoneet olivat pimeinä, eikä kuulunut muita ääniä kuin tasainen hengitys. Fran näki kummun N’edran sängyssä. Hän jätti tutkimatta, nukkuiko toinen vai teeskentelikö vain, ja ryömi omaan sänkyynsä peiton alle. Lakanat tuntuivat hitusen kosteilta ja viileiltä, mutta viera ei antanut sen häiritä itseään. Hyvin pian hänen lihaksiinsa levisikin unelias raukeus, eikä hänen tarvinnut kauaa maata paikoillaan, kun uni jo voitti hänen mielensä valppauden.

~o~

Aamu valkeni sumuisena. Tavallinen sumu sekoittui valkoiseen, heijastavaan Usvaan, niin ettei metsää juuri erottanut suon laitamilta. Fran kohottautui istumaan sängyllään ja venytteli lihaksiaan. Hän nousi viivytelleen kuin ei olisi halunnutkaan ja meni sitten etsimään itselleen uudet vaatteet. Hän olisi tietysti voinut vaihtaa yöpaidan ylleen aiemmin, mutta jostain syystä se ei ollut edes käynyt hänen mielessään. Valitettavasti nyt hänen päivävaatteensa olivat aivan ryttyiset ja tuoksahtivat kevyesti hielle. Hänen täytyisi pestä ne jossain vaiheessa. Se olisikin ihan uutta, sillä hän ei ollut koskaan pessyt itse vaatteitaan. Hän oli vain laittanut ne käytön jälkeen koriin, josta joku oli ne noutanut ja palauttanut puhtaina hänen kaappinsa hyllylle. Saisikohan hän edes itse vaatteistaan riittävän puhtaita?

Vasta puettuaan Fran vilkaisi N’edran sänkyyn. Se oli tyhjä ja sijattu. Viera huokaisi pettyneesti. Hän olisi halunnut puhua asiat selviksi ystävänsä kanssa, ennen kuin joutui lähtemään. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä, ainakaan nyt. Niinpä Fran kävi pikaisesti pesemässä kasvonsa (toiset tytöt olivat tyhjentäneet ämpärin sisällön pienessä pesuhuoneessa oleviin säiliöihin) ja kiiruhti sitten keskustalolle.

Muut istuivat jo paikoillaan aamiaispöytien ääressä. Fran livahti N’edran viereen ja sieppasi läheisestä koristaan itselleen sämpylän.

”Olen pahoillani eilisestä”, hän kuiskasi.

”Yhmm”, N’edra vastasi, mutta tuijotti toisaalle. Hän söi omaa sämpyläänsä ja hörppi yrttiteetä. Hänen ilmeensä ei kuitenkaan ollut enää vihainen, vaan lähinnä hämmentynyt. ”En ymmärrä, mikä minuun meni… säikähdin kai niin paljon”, hän sanoi viimein.

”Usva”, Fran totesi. ”Se vaikuttaa meihin sitä. Hrjn kertoi minulle eilen.”

”Minä vihaan Usvaa”, N’edra totesi.

Fran ei sanonut siihen mitään. Mitä hän olisi voinut? Ei hänkään pitänyt laidasta toiseen heittelehtivistä tunteista. Lisäksi hän pelkäsi aloittavansa vain uuden riidan sanomalla, ettei N’edran kannattanut tuhlata energiaansa vihaamiseen. Ei siitä olisi ollut mitään hyötyä.

Aamiainen syötiin hiljaisissa merkeissä. Näytti siltä, että itse kukin oli joutunut tunteiden pyörteisiin edellisenä iltana, sillä kaikki olivat kovin vaisuja. Vuosien aikana Fran oli nimittäin tottunut siihen, että tästä porukasta lähti ääntä ja aina jostain nurkasta kuului kikatusta. Nyt oli toisin.

Kun aamupala-astiat oli kerätty pois Hrjn ja Viléna istahtivat omalle pöydälleen lisääntyjäkokelaisiin päin. He katselivat joukko pitkän aikaa, ennen kuin alkoivat puhua. He kävivät suoraan asiaan, sillä hekin taisivat vaistota häkeltyneen ilmapiirin. Hrjn ryhtyi kärsivällisesti selittämään samaa asiaa, josta hän oli jo Franille puhunut. Hänen selostuksensa myötä koko joukko näytti piristyvän. Omituisella olotilalle oli löytynyt selitys.

”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä?” joku kysyi Hrjnin selityksen päätteeksi.

”Teidän on voitettava Usvan aiheuttamat tunteet. Päästävä niiden herraksi, kesytettävä ne”, Viléna vastasi. ”Se ei ole helppoa, mutta opitte sen kyllä siinä ajassa, minkä täällä vietämme. Lapsien kanssa tulette vielä tarvitsemaan tuota kykyä, sillä he saattavat tehdä joskus asioita, jotka voisivat saada aikuiset raivon valtaan. Ei kuitenkaan ole hyvä huutaa lapsille, joten tarvitsette kaiken itsehillinnän, jonka vain voitte täällä oppia. Teistä tulee samanlaisia kuin muistakin vieroista, rauhallisia ja kunnioitettavia.”

Joukko nuoria vieroja nyökkäili. Ajatus oli mukavan kuuloinen. Fran sen sijaan kavahti samanlainen-sanaa. Hän ei halunnut olla samanlainen kuin kaikki muutkin. Hän olisi säilyttää oman minuutensa. Kuitenkaan hän ei sanonut mitään. Tästä asiasta oli parempi vaieta, ainakin toistaiseksi. Kenties hän voisi jonain päivänä keskustella tuntemuksistaan kahden kesken jommankumman papittaren kanssa.

”No, nyt kun olette jo oppineet osan Usvan vaikutuksesta, voisimme puhua sen positiivisista puolista. Niistä puolista, jotka vaikuttavat teidän elämänne yhteen suurimmista hetkistä”, Viléna jatkoi.

”Lisääntymisseremonia perustuu Usvan erittymiseen maaperästä, sillä se ajoittuu siihen aikaan vuodesta, kun Usvaa on eniten ja se on voimakkaimmillaan. Hehkun aikaan”, Hrjn sanoi.

Papittaret ottivat paremman asennon ja alkoivat selostaa, vuoronperään puhuen, mitä lisääntymisseremoniassa oikeastaan tapahtuisi. Vuosittain hieman ennen Hehkua tehtiin valinta, kuten kaikki jo tiesivätkin. Valituiksi tulivat fyysisesti ja henkisesti voimakkaimmat lisääntyjäkokelaat, jotta jälkeläiset saisivat mahdollisimman hyvät lähtökohdat. Nämä 20 naista kuljetettaisiin lisääntyjille tarkoitettuun kylään, jossa he kohtaisivat 20 mieslisääntyjää. Kolmen päivän nuo 40 vieraa viettäisivät keskenään. Tuota nimenomaista aikaa kutsuttiin lisääntymisseremoniaksi.

”Me tiedämme tuon kaiken”, joku huomautti.

”Niin, mutta kertaus on tärkeää”, Viléna sanoi.

”Eikö olisi aika kertoa, mitä siellä oikeasti tapahtuu?” joku intti puolestaan.

”Olimme juuri tulossa siihen. Teidän on aika tietää, miten lisääntyminen käytännössä tapahtuu. Tosin se on jotain sellaista, mitä ei opita kertomuksista, eikä kirjoista. Se täytyy itse kokea. Perusteet voimme kuitenkin teille kertoa”, Hrjn selosti.

Lisääntyjäkokelaat nojautuivat eteenpäin pöydissään viestiäkseen kiinnostuksestaan. Papitarten kasvoille nousi ymmärtäväiset hymyt, olivathan he nähneet näin käyvän ennenkin.

”Vierat ovat vuosisatoja pohtineet, miten lisääntyminen onnistuisi mahdollisimman siveellisesti. Valitettavasti siihen ei ole keksitty ratkaisua, vaan joudumme yhä turvautumaan luonnon sanelemiin keinoihin”, Viléna ryhtyi taas puhumaan. Jostain syystä hänen poskensa punoittivat hieman, vaikka olisi luullut, ettei niin pyhässä asiassa, kuin lisääntyminen oli, olisi ollut mitään häveliästä. ”Miehen täytyy asettaa lapsen siemen naisen kohtuun, muuta keinoa ei ole. Siemenen asettaminen ei edes aina onnistu, vaan vaaditaan useita yrityksiä. Sen tähden lisääntyjät viettävät kolme päivää yhdessä. He saavat mahdollisuuden yrittää useammin ja eri partnerien kanssa, jos haluavat. Siten taataan maksimaalisen hyvä lopputulos.”

”Siemenen asettaminen ei ole verrattavissa mihinkään”, Hrjn puuttui puheeseen. Hän ei näyttänyt niin vaivautuneelta kuin toverinsa, muttei kuitenkaan pystynyt puhumaan täysin luontevaan äänensävyyn. ”Te tiedätte jo, että miehet eroavat tietyillä tavoilla naisista. Tarkoitan nyt fyysisiä eroja, en henkistä vajaavaisuutta, josta miehet eivät valitettavasti ole vuosien saatossa kyenneet kehittymään ylemmäs, lähellekään naisten tasoa.”

”Nuo fyysiset erot… lähinnä miesten elin, on tarkoitettu siemenen asettamista varten. Miehen täytyy viedä se naisen sisälle, jotta asettaminen onnistuisi”, Viléna sanoi. Hänen poskensa muuttuivat tummemman punaisiksi.

”Miten? Suuhunko se pitää laittaa? Täytyykö meidän nielaista siemen?” N’edra kysyi yllättäen hyvin järkyttynyt ilme kasvoillaan.

Järkytys levisi hyvin nopeasti jokaisen huoneessa olijan kasvoille, myös papitarten, joiden olisi pitänyt olla kokeneita tämän asian suhteen.

”Ei, sitä te ette missään nimessä tee”, Viléna sanoi takerrellen sanoihinsa. Nyt hän oli jo aivan punainen.

”Miehet todennäköisesti pyytävät teitä tekemään niin. Jostain syystä he tuntevat vetoa moiseen eläimelliseen ja hyödyttömään toimeen, mutta se on siementen hukkaan heittämistä, turhaa ja tarpeetonta. Teidän tulee ehdottomasti kieltäytyä siitä teosta”, Hrjn selitti hyvin kiivaasti.

Osa lisääntyjäkokelaista näytti helpottuneilta, mutta toisten kasvoille kohosi pohtiva ilme. Jos siementä ei nielaistu, niin miten se sitten päätyisi naisen sisään. Mikään muu keino ei tuntunut loogiselta.

”Miten sitten…?” joku esitti kysymyksen, jota suurin osa joukosta pohti.

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. Papittaret näyttivät kiusaantuneilta. Heidän ilmeensä saivat muidenkin olon vaikeaksi. Nyt puhuttiin selvästikin jostain hyvin häveliäästä, jostain, mistä ei saanut keskustella normaalilla äänellä. Ilmapiiri oli yhtä aikaa kiusaantunut ja jännittynyt. Elämän synnyn salaisuus paljastuisi pian.

”Miehen tulee työntää elimensä tänne alas”, Hrjn vastasi hiljaa ja näytti nopeasti jalkoväliään. ”Se voi sattua hieman ensimmäisellä kerralla, mutta kipu menee nopeasti ohitse. Sitten ette joko tunne juuri mitään tai saatatte jopa nauttia siitä, vaikka tietenkään kukaan ei oleta, että yritätte saada tilanteesta jotain iloa irti. Lisääntyjän velvollisuus on osallistua ikiaikaiseen eläimelliseen riittiin, jotta vierojen suku voi jatkua vahvana. Teitä tullaan kunnioittamaan sen takia, mutta asiasta ei tule puhua julkisesti, eikä mieluiten muutenkaan. On häpeä, ettemme ole keksineet muuta keinoa, vaikkei rahvaan sitä tulekaan tietää.”

Hetken oli hiljaista, mutta sitten keskustelu alkoi käydä vilkkaana. Monet eivät vieläkään oikein ymmärtäneet, miten lisääntyminen käytännössä tapahtuisi, mutta jotkut osasivat selittää yllättävän hyvin, minne miehen elin oikeastaan menisi. Kukaan ei kysynyt, mistä he sen jo tiesivät, sillä joistain asioista oli parempi pysytellä hiljaa.

Metsän tytär: Luku 8

Metsän tytär

Luku 8

Iskuja

Kun vähäiset tavarat oli purettu, Fran kävi hakemassa suurikokoisen ämpärin pesuhuoneesta, jonne oli varattu pari vielä isompaa astiaa. Niihin oli kaiketi tarkoitus kaataa kannettu vesi. Fran ehti vain käydä kysymässä Hrjnilta ohjeet lammen luo, kun N’edra jo ryntäsi hänen peräänsä.

”Ajattelin tulla mukaan, niin tiedän sitten omalla vuorollani, minne pitää mennä”, tyttö ilmoitti ja tarttui ämpärin toisesta kahvasta.

Fran hymyili N’edralle, jolle työn tekeminen oli taatusti yhtä outoa kuin hänellekin. Yhdessä tytöt laskeutuivat ämpärinsä kanssa paalukylästä ja suunnistivat suon reunamille. Suossa kulkeminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa, joten oli todella onni, ettei kylää oltu rakennettu esimerkiksi sen keskellä. Tosin siinä tapauksessa sinne pääsemiseen olisi tarvittu vähintäänkin pitkospuut.

Päästyään pois suolta tytöt lähtivät etsimään merkkejä, joiden Hrjn oli kertonut sijaitsevan reitin varrella. Puihin oli maalattu pieniä nuolia. Niistä oli kuitenkin tehty melko huomaamattomia, ettei Metsän rauha olisi niiden takia häiriintynyt. Olihan tärkeää, että luonto säilyi niin koskemattomana kuin suinkin oli mahdollista.

Lopulta ensimmäinen nuoli löytyi, ja tytöt lähtivät kulkemaan sen osoittamaan suuntaan kantaen ämpäriä välissään. Sen takaisinpäin raahaaminen tulisi todennäköisesti olemaan erittäin epämiellyttävä työ, eikä yksi kerta riittäisi vesiastioiden täyttämiseen.

”Mitä sinä aiot tehdä tämän jälkeen?” Fran kysyi N’edralta pitkän hiljaisuuden jälkeen.

”Menen varmaankin nukkumaan. Käveleminen tänne oli jo koettelemus, joten vedenkannon jälkeen olen varmasti ihan poikki”, toinen vastasi huolettomasti.

”Tarkoitin koko leiriä”, Fran naurahti. N’edra vilkaisi häntä ja hymähti:

”Mistä sitä tietää… Varmaan luen, kun kerrankin on aikaa ja kuntoilen tietysti, että olen valmis ensi vuonna valintaan.”

”Sinä siis todella aiot lisääntyjäksi?” Fran varmisti.

”Tietenkin! En kai minä muuten tähän koulutukseen tuhlaisi kymmentä vuotta elämästäni”, N’edra vastasi hitusen pisteliäästi ja katsoi Frania kuin tämä olisi kysynyt jotain äärimmäisen typerää. ”Teen kaikkeni, jotta minut valitaan ihan oikeaksi lisääntyjäksi. Sitten hankin ainakin kolme lasta, ehkä useammankin, jos osa on poikia. Myöhemmin saatan kouluttautua papittareksi, jos siltä tuntuu, mutta ensisijaisesti minä haluan tulla äidiksi.”

Fran nyökytti N’edralle. ”Osaatko pitää salaisuuden?” hän kysyi sitten matalalla äänellä.

”Tietenkin osaan”, N’edra naurahti.

”Jote suunnittelee, että kylään koulutettaisiin sotureita”, Fran kertoi ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. ”Hän sanoi, että puolustusta tullaan vielä tarvitsemaan. Kylään pitää saada suojelijoita.”

”Mitä sitten?” N’edra kysyi. ”Äiti kertoi kyllä Joten maininneen jotain tuollaista, mutta eihän se koske meitä. Äidin mukaan soturit valitaan työläisten joukosta, jos heitä koskaan edes tullaan oikeasti kouluttamaan. Koko juttuhan ei ole varma.”

”Sitä sitten, että minä haluan yhdeksi heistä”, Fran kuiskasi. ”Minusta tuntuu, että minun kuuluu kouluttautua soturiksi ja puolustaa sitä, mikä on tärkeintä.”

N’edra pysähtyi ja jäi tuijottamaan Frania, joka joutui myös pysähtymään, sillä he pitivät molemmat yhä ämpäristä kiinni.

”Sehän on hirveän vaarallista, jos joku todella hyökkää!” N’edra huudahti kauhistuneena niin kovaan ääneen, että Fran joutui hyssyttelemään häntä.

”Vaarallisempaa on olla täysin kyvytön puolustamaan itseään”, Fran kuiskasi sitten hetken kuluttua.

”Osaammehan me ampua… ja sinä olet sitä paitsi hurjan hyvä siinä”, N’edra väitti.

”Mutta entä lähitaistelu?”

”Emme joudu sellaiseen. Voimme pysyä puissa ja ampua viholliset sieltä käsin, jos mitään hyökkäystä ikinä tapahtuu”, N’edra pysyi kannassaan. ”Oletko kertonut Jotelle, mitä aiot?”

”Puhuin kyllä hänen kanssaan”, Fran vastasi ja lähti kulkemaan eteenpäin N’edra seuratessa pian perässä.

”Mitä hän sanoi?”

”Hän ei pitänyt ajatuksesta.”

”Arvasin sen! Ei ylipapittaren siskosta voi tulla soturia. Sinusta kuuluu tulla papitar tai lisääntyjä…t ai molempia”, N’edra huomautti. ”Niinhän se on aina mennyt.”

”Niin, niin se on aina mennyt”, Fran tuhahti, eikä sanonut enempää.

Viidakkoon avautui pieni aukio, jonka keskellä oli lampi. Vaikka puut varjostivat paikkaa, auringonvaloa siivilöityi sinne kuitenkin hieman enemmän kuin itse viidakkoon. Fran ja N’edra upottivat suuren ämpärin lampeen ja antoivat sen täyttyä ääriään myöten. Sitten he kiskoivat sen vaivalloisesti ylös. Oli selvää, ettei sitä saisi kukaan raahattua yksin pois lammelta. Vedenhakureissuille piti lähteä ainakin kahden.

Fran ehdotti, että ainakin heidän talonsa asukkaat voisivat käydä lammella kylpemässä. Silloin talossa ei kuluisi niin paljon vettä, joten painavaa ämpäriä ei tarvitsisi raahata joka päivä. N’edrasta idea kuulosti hyvältä, sillä hän tunsi jo hiertymiä käsissään, vaikkeivät he olleet raahanneet ämpäriä vielä kovinkaan kauas lammesta. Toivoa sopi, että Bhnn ja Aéryn suostuisivat myös ideaan. Tosin oli melko varmaa, ettei heidän tarvitsisi käydä kuin kerran lammella hakemassa vettä ja he olisivat ehdottoman samaa mieltä Franin ja N’edran kanssa.

Ilta pimeni tyttöjen kulkiessa hitaasti takaisinpäin. Oli vaikea päästä takaisin suolle läikyttämättä vettä ämpäristä. Franin käsivarsia alkoi särkeä yhä enemmän, ja kaksikko joutui pysähtymään monet kerrat lepäämään. Eräällä näistä lepotauoista he erottivat lähestyvän voimakkaan ja epämiellyttävän hajun.

Tytöt vilkaisivat ämpäriään ja sitten toisiaan. He eivät voineet kulkea ämpärin kanssa nopeasti, mutteivät halunneet jättääkään sitä. Fran kostutti sormensa ja tunnusteli tuulta. Se tuli etelästä. Sitten hän keskittyi haistelemaan ja kuuntelemaan. Rapinaa tuntui kuuluvan joka puolelta viidakkoa, mutta haju voimistui hiljalleen. Toisin sanoen hajun lähde tuli lähemmäs.

”Malboro?” N’edra muodosti sanan huulillaan. Hänen kasvonsa olivat kauhistuneet, eikä hänen ilmeensä ainakaan liennyt, kun Fran nyökkäsi.

”Minä hoidan sen”, Fran kuiskasi ja veti jousipyssyn esille. Seuraavaksi hän otti nuolen viinestä ja valmistautui hiipimään viidakkoon. N’edra laski kätensä hänen käsivarrelleen ja puisteli päätään.

”Älä mene. Se voi tappaa.”

”Mitä me sitten teemme?”

”Jätetään vesi ja juostaan.”

”En jätä sitä nyt, kun olemme päässeet näin pitkälle. Malboro voi saastuttaa sen, jos se koskee siihen ja sitten joudumme hakemaan heti uutta”, Fran väitti vastaan. Haju tuntui yhä voimakkaampana. Päätös pitäisi tehdä pian.

N’edra näytti epäröivän. Hänen käsissään oli rakkoja painavan ämpärin raahaamisesta, eikä uusi vedenhakumatka heti aamusta houkutellut. Toisaalta hän selvästi pelkäsi, että Malboro ehtisi hyökätä Franin kimppuun, ennen kuin viera saisi tapettua sen.

”Se tulee tänne päin”, Fran jatkoi. ”Tiedät, että olen nopea. Se ei edes tajua, mikä siihen iski, jos ehdin ajoissa.”

Vihdoin N’edra irrotti otteensa. Fran vilkaisi ystäväänsä vielä kerran ja lähti sitten hiipimään viidakon hämärään.  Malboroa ei ollut vaikea löytää, sillä sen haju tuntui voimakkaana ja se oli tulossa suoraan kohti.  Fran kiersi nopeasti ja hiljaa sen sivulle. Hän oli nähnyt aiemmin vain kuvia malboroista, mutta olentoa ei ollut vaikea tunnistaa.

Se näytti kasvilta, mutta juuret toimivat jalkoina. Sen kita oli valtava ja täynnä teräviä hampaita. Kitaa ympäröivät tappimaiset jättiheteet, joiden päässä oli mustat pyörylät. Fran ei osannut sanoa, olivatko ne silmiä vai eivät, mutta jos olivat, malboron näkökenttä olisi todennäköisesti 360 astetta. Olennon haju pisteli vieran nenää epämiellyttävältä tavalla, eikä hän todellakaan halunnut tietää, mitä tapahtuisi, jos se huomaisi hänet ja päästäisi myrkkykaasunsa leviämään ympäristöön.

Viera viritti jousensa ja tähtäsi hirviötä. Kirjoissa ei oltu kerrottu, mikä oli paras kohta iskeä malboroon. Se vaikutti paksunahkaiselta, joten nuoli ei välttämättä tavoittaisi sivulta sen sydäntä kovinkaan helposti. Oli mahdotonta sanoa, oliko sillä luurankoa ja pääkalloa. Sitäkään kirjat eivät olleet kertoneet. Hyvin harvat vierat olivat nimittäin olleet tekemisissä malborojen kanssa ja silloinkin he olivat yleensä paenneet niitä. Turhaa tappamista tuli välttää ja vaikka malboro olikin ilmiselvä vihollinen, se johtui vain siitä, että se oli sellaiseksi luotu. Ei olentoparkaa tullut siitä syyttää.

Fran huomautti mielessään, että oli omituista ajatella niin malborosta ja syyttää ihmisiä siitä, millaisia he olivat. Eivätkö ihmisetkin olleet jonkun luomia ja siis syyttömiä perusluonteeseensa? Viera puisteli nopeasti päätään kuin karkottaakseen häiritsevän ajatuksen. Hän pakottautui ajattelemaan ainoastaan osumista. Muuta hän voisi miettiä myöhemmin.

Metsän äänet tuntuivat katoavan vieran ympäriltä, kun hän todella keskittyi tähtäämään. Kyseessä ei ollut harjoitus. Hänen ja N’edran henget saattoivat riippua siitä, miten tarkasti hän osuisi. Malboro oli tulossa heidän reitilleen, eikä se epäröisi käydä heidän kimppuunsa. Toisaalta järki sanoi Franille, ettei kannattanut riskeerata vesiämpärin takia, mutta jokin ajoi häntä eteenpäin. Kenties unelma soturin urasta kyti hänen sisällään niin voimakkaana, että hän halusi todistaa pystyvänsä siihen. Soturi saattaisi joutua tappamaan suojellakseen kyläänsä. Jos Fran ei selviytyisi yhdestä malborosta, ei hän olisi soturi-nimikkeen arvoinen ja hän voisi unohtaa koko typerän unelman. Ainoa vain, että unelma todennäköisesti haudattaisiin hänen mukanaan, jos hän ampuisi ohi.

Jousi jännittyi kuin itsestään. Fran tunsi olevansa jonkinlaisessa transsissa. Ajatukset katosivat samalla tavalla kuin äänetkin. Hän näki ainoastaan malboron, joka liikkui eteenpäin. Hän tähtäsi sen päähän jättiheteiden väliin toivoen saavuttavansa nuolella sen aivot. Fran tuskin hengitti. Hänen kehonsa jännittyi yhtä aikaa jousen kanssa. Hänen sydämensä lyönnit kiihtyivät ja veri kohisi korvissa. Iho tuntui kihisevän silkasta jännityksestä.

Nuoli pyrähti lentoon. Se halkoi ilmaa päästäen vihellyksen, jonka vieran tarkat korvat erottivat tuulen hiljaisen huminan ja metsän eloon heränneiden äänien keskeltä. Aika hidastui, nuoli kaartoi eteenpäin, kunnes osui kohteeseensa. Kuului lätsähtävä ääni, kun se upposi malboron vihreän ihon lävitse ja iskeytyi pitkän matkaa sen pään sisään. Ilmaa halkoi karmiva kirkaisu. Malboro jäykistyi paikalleen ja läsähti sitten haisevaksi kasaksi maahan. Sen päästä valui violetinkellertävää limaista nestettä, joka haisi mädälle.

Fran laski jousensa tuntien oudon tyhjyyden valtaavan mielensä. Hän oli juuri tappanut. Hän oli tuhonnut elävän olennon, riistänyt siltä oikeuden elää. Samalla hän oli pelastanut itsensä ja ystävänsä. Pieni ääni hänen päässään kuitenkin muistutti, että hän olisi voinut toimia toisinkin. Syyllisyys ja voitonriemu kamppailivat hänen mielessään, kun hän kiinnitti jousen takaisin selkäänsä. Oliko hän tehnyt oikein?

Viera tuijotti vaitonaisena kuollutta malboroa pitkän aikaa. Sen haju sai hänet voimaan pahoin. Oliko tuollaisella olennolla jokin tarkoitus? Fran ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään hyvää malboroista. Olisivatko ne kenties niin kuin ihmiset, vain pahoja? Ehkä ne eivät olleet viattomia luontokappaleita, syyttömiä omaan käytökseensä. Fran ei tiennyt, mitä ajatella.

Kun nuori nainen lähti kulkemaan takaisin paikkaan, jonne hän oli jättänyt N’edran, hymy kuitenkin nousi hänen huulilleen. Epävarmuudesta ja syyllisyydestä huolimatta hän oli todistanut itselleen pystyvänsä soturiksi. Hän ei aikonut ryhtyä murhaajaksi, mutta hänen täytyi pystyä tarvittaessa tappamaan. Nyt hän tiesi pystyvänsä tappamaan ainakin eläimiä. Se riittäisi toistaiseksi. Saattoihan olla, että kun hänestä tulisi soturi, hän saisi vartioida kylää lopun ikäänsä joutumatta kertaakaan tappamaan. Kenties kukaan ei tunkeutuisi Eruytiin hänen elinaikanaan. Silloin hänen tarvitsisi vain huolehtia siitä, etteivät malboronkaltaiset olennot pääsisi vahingoittamaan ketään kyläläisistä.

N’edra oli kyyristynyt ämpärin viereen ja katseli pelokkaana ympärilleen, kun Fran saapui paikalle. Tytön otsalla oli hikipisaroita ja hän tärisi hieman noustessaan seisomaan. Fran käveli hänen luokseen hymyilleen edelleen.

”Vaara on ohitse.”

”Täällä haisee yhä”, N’edra väitti epävarmasti.

”Niin haisee, mutta malboro on kuollut. En uskaltanut koskea sen ruumiiseen, koska se voi olla myrkyllinen”, Fran selitti. Hän silitti kevyesti N’edran hiuksia, mikä sai toisen ilmeen pehmenemään ja tämän muutenkin rentoutumaan hieman. ”Lähdetään täältä, niin ei tarvitse kärsiä hajusta”, Fran lisäsi hetken päästä.

N’edra nyökkäsi ja tarttui ämpärin kahvaan uudemman kerran. Fran seurasi esimerkkiä. Kummatkin lähtivät kulkemaan eteenpäin vaitonaisina. Franin mieltä vaivasivat yhä sekavat ajatukset ja hän epäili, että N’edra puolestaan oli edelleen peloissaan, vaikkei ollut edes nähnyt malboroa.

Pitkän ajan kuluttua paalukylä tuli jälleen näkyviin. Suo upotti nyt entistä enemmän, sillä ämpäri painoi tyttöjä syvemmälle. Kuin ihmeen kaupalla he saivat kuitenkin sen raahattua paalukylän juurelle ja yhteisvoimin vielä kiskottua ylöskin. Saavuttuaan takaisin taloonsa he olivatkin aivan poikki.

”Minä luulin, että teille sattui jotain”, Bhnn totesi, kun Fran ja N’edra olivat istahtaneet kumpikin omalle tuolilleen.

”Ämpäri painoi vähän enemmän kuin kuvittelimme”, Fran myönsi. ”Sitä ei kukaan jaksa kantaa yksin, joten ajattelimme, että olisi hyvä peseytyä lammella.”

”En tiedä, onko se sittenkään hyvä ajatus”, N’edra huomautti.

”Minusta se kuulostaa melkein romanttiselta”, Aéryn sanoi ja painoi kietoi kätensä ympärilleen.

”Siellä on malboroja! Niissä ei ole mitään romanttista! Meidät on tuotu jonnekin… jonnekin…” N’edra huudahti.

Bhnnin ja Aérynin kasvoille ilmestyi epäuskon ja kauhun sekaiset ilmeet. Heidän silmänsä levisivät silkasta järkytyksestä, johon todennäköisesti sekoittui pelkoakin. Olivathan kaikki kuulleet malboroista. Niistä kerrottiin kauhutarinoita. Toisinaan äidit myös uhkasivat tuhmia lapsia sillä, että malboro veisi heidät, jos he eivät käyttäytyisi kunnolla. Fran itse oli kuullut kyseisen uhkauksen monen monta kertaa. Itse asiassa tarpeeksi monta tietääkseen, ettei siinä ollut mitään perää.

”Miten te…?” Bhnn aloitti, muttei osannut päättää kysymystään.

”Siellä ei ollut malboroja, niitä oli tasan yksi”, Fran korjasi N’edra huomautusta. ”Malborot ylipäätään ovat melko harvinaisia, joten en usko, että niitä on täällä kovinkaan paljon. Se saattoi olla vain eksynyt reviiriltään. Ei meitä tuotaisi tänne, jos täällä olisi hirvittävän vaarallista.”

”No, mutta täällä on paljon Usvaa. Se vaikuttaa meihin, miksei muihinkin otuksiin. Ehkä se vetää malboroja puoleensa?” Bhnn väitti. Hän näytti jo unohtaneen Franin aseman kylän ylipapittaren siskona, niin rohkeasti hän puhui.

”Haiseeko täällä sinusta pahalta?” Fran kysyi.

”Mitä? Ei, ei tietenkään. Talohan on ihan puhdas… Väitätkö, että me olemme sotkeneet sen tällä välin? En ymmärrä…”

”Bhnn, jos täällä olisi paljon malboroja, täällä haisisi hirveältä”, Fran sanoi pitäen äänensä rauhallisena. Se oli kovin vaikeaa. Hänen olonsa oli levoton ja ärtynyt. ”Minä tapoin sen malboron, jonka kohtasimme. Olin vain muutaman metrin päässä siitä. Sitä hajua en unohda koskaan, joten jos täällä olisi niitä enemmän, tietäisin sen kyllä.”

”Sinä tapoit malboron?” Aéryn toisti epäuskoisena. ”Miten sinä uskalsit? Ne ovat niin kamalan vaarallisia!”

”No, joko se tai minä ja N’edra”, Fran totesi kohauttaen olkiaan. Aérynin ihailu tuntui yllättävän hyvältä ja lievitti hieman Franin ärtymystä.

”Me olisimme voineet paetakin”, N’edra kuitenkin sanoi ja palautti ärtymyksen tunteen.

”Olisimme menettäneet veden. Kai me kaikki haluamme juoda jotain? Ja pestä kasvomme aamulla?”

”En henkeni uhalla!” N’edra kivahti ja nousi seisomaan. ”Sinä vaaransit meidät molemmat!”

”Enhän! Minä tapoin sen! Sinä et edes nähnyt sitä! Et ollut lähelläkään!” Fran huudahti takaisin ja ponnahti itsekin jaloilleen. Hän oli N’edraa hieman pidempi, mutta se ei näyttänyt toista häiritsevän.

”Ihan tarpeeksi lähellä sinun uhkarohkeutesi takia. En tajua, mikä sinua vaivaa! Miksi sinun piti leikkiä? Tappaminen on sitä paitsi väärin ja jos olisit epäonnistunut, me olisimme kuolleet!” N’edra meuhkasi.

”Niin, se olisi tappanut meidät, jos minä en olisi tappanut sitä!” Fran ärähti takaisin. ”Itsensä puolustaminen ei ole väärin! Ja vaikka se ei olisi tappanut meitä nyt, vaikka olisimme päässeet karkuun, se olisi saattanut jäädä vaeltamaan alueelle ja tappaa jonkun muun.”

”Et voi tietää sitä! Tiedätkö, Jote on oikeassa sinusta! Äiti kertoi, että Jote on ilmaissut huolensa papittarille. Sinä et sopeudu, haluat erottua. Et osaa elää, kuten vieran pitää. Sinä olet itsekäs!” N’edran ääni kohosi uusiin fääreihin. Fran ei ollut koskaan kuullut ystävänsä huutavan, suorastaan kirkuvan hysteerisenä. Sanat pistivät kuin neulat, raapivat auki haavoja, joita Franin oma vapauden kaipuu oli jo aikoja sitten aiheuttanut. Hän käänsi selkänsä kolmelle muulle ja ryntäsi ulos talosta.

Metsän tytär: Luku 7

Luku 7

Kylä suon laidassa

Fran halasi lujasti Mjrniä, jonka poskia pitkin valuivat kyyneleet. Lopulta hän joutui kuitenkin kampeamaan pikkusiskonsa kädet irti, sillä tämä olisi halunnut jäädä roikkumaan hänen syliinsä ikuisesti… tai ainakin siltä kovasti vaikutti.

”Sinä et saa mennä!” Mjrn protestoi, vaikka oli tiennyt jo pitkän aikaa, että Fran lähtisi pois kuukauden päiviksi.

”En ole poissa pitkään”, Fran sanoi ja taputti tyttöä korvien väliin päälaelle. ”Kyllä sinä selviät. Kun tulen takaisin, voimme viettää enemmän aikaa yhdessä ja tehdä kaikkea kivaa.”

”Kun tulet takaisin, sinun pitää huolehtia, että pysyt loistavassa kunnossa ensi vuoden valintatilaisuutta varten”, Jote huomautti.

”Tiedän, mutta minulla on myös paremmin aikaa Mjrnille, kun en ole opiskelemassa”, Fran sanoi pakottaen äänensä rauhalliseksi. Hänen ja Joten välit olivat olleet viime päivät räjähdystilassa, sillä Jote oli koko ajan pyrkinyt jankuttamaan hänelle siitä, mitä hänen muka tuli tehdä elämälleen, kun taas Franilla oli täysin omat suunnitelmansa.

Fran halasi Mjrniä vielä pikaisesti ja soi jopa halauksen isosiskolleenkin. Tosin vain muodon vuoksi, sillä monet olivat seuraamassa lisääntyjäkokelaiden lähtöä. Jote painotti aina, että heidän kolmen tuli ainakin muiden silmissä vaikuttaa yksimielisiltä, vaikka tilanne perheen sisällä olisi ollut mikä. Franista esittäminen oli turhaa, mutta toisaalta hän ymmärsi, että Joten asemaa tuki se, että perhe vähintäänkin vaikutti yhtenäiseltä.

Lopulta nuori viera vilkutti sisarilleen ja liittyi yhdeksäntoista muun tytön joukkoon. Heidän mukaansa lähtivät papittaret Hrjn ja Viléna, mutta kaikki muut jäivät kylään. Tosin vajaan kahden viikon kuluttua tämän vuoden lisääntyjät poistuisivat kylästä myös, mutta sitä tapahtumaa Fran ei tällä kertaa pääsisi todistamaan. Hän olisi opettelemassa hallitsemaan Hehkun aiheuttamia tuntemuksia.

N’edra oli jälleen oma itsensä, eikä vältellyt Frania, kuten hän oli tehnyt edellisellä viikolla. Sen sijaan hän halasi ystäväänsä kevyesti ja tiedusteli, voisiko Fran kävellä matkan hänen kanssaan. Siihen Fran tietenkin suostui ilomielin, sillä hän oli kaivannut ystävänsä seuraa.

Hieman Frania kuitenkin vaivasi N’edran outo käytös. Hän mietti, pitäisikö siitä kysyä, mutta päätti jättää kysymisen myöhemmäksi. Viidakossa kulkeminen ei ollut täysin vaaratonta, joten oli parempi, ettei matkan aikana miettisi turhia.

Eruytin kylä jäi hyvin pian taakse. Suuren puun sisään koverretun portin halki kuljettuaan, viera-joukko joutui matkaamaan maagista siltaa pitkin. Silta muodostui jostakin vihreästä ja hehkuvasta. Se tuntui aivan tukevalta jalkojen alla, vaikka ei oikeastaan ollut todellinen. Kun koko joukko oli saapunut sen päähän, se katosi salaperäisesti näkyvistä. Eruytin kylää ei löytäisi aivan kuka tahansa viidakossa vaeltaja, sillä ainoastaan vierat osasivat taikoa tuon sillan esiin.

Maaginen silta päättyi puiselle polulle, jollaisia risteili monia viidakossa. Polut oli rakennettu reilusti maanpinnan yläpuolelle helpottamaan kulkemista, mutta myös pitämään edes osa villipedoista pois tieltä. Kuitenkin poluilla liikkui aina toisinaan joitain eläimiä. Esimerkiksi käärmeillä ei ollut ongelma nousta puita pitkin ylös ja luikerrella sen jälkeen vierojen läheisyyteen. Mysteeriksi sen sijaan jäi, miten golmoren jänikset oikein olivat päässeet poluille hyppimään. Niitä nähtiin tosin harvoin, mutta aina toisinaan jokunen tuli vastaan. Eräs vaarallisimmista vastaantulijoista oli kuitenkin lihansyöjäkasvi, malboro. Se pystyi liikkumaan ja se eritti myrkyllistä kaasua, joka saattoi pahimmassa tapauksessa jopa tappaa. Vierojen nenät olivat kuitenkin sen verran tarkkoja, että he haistoivat malborot jo matkan päästä ja osasivat siten pääsääntöisesti väistellä niitä.

Itse viidakossa oli huomattavasti hämärämpää kuin Eruytin kylässä. Kylä oli rakennettu sen verran korkealle, että auringonvalo siivilöityi sinne melko hyvin. Sen sijaan viidakossa vallitsi ikuinen, vihertävä pimeys, johon yhdistyi lahoamisesta syntyvä haju ja iholle pyrkivä kosteus. Vierat olivat tuohon ilmanalaan tottuneet, eikä lahonhaju häirinnyt heitä, mutta jollekulle muulle viidakossa liikkuminen olisi saattanut olla huomattavan epämiellyttävää.

Metsässä ei kuulunut juurikaan ääniä. Jos olisi kulkenut sen laitamille, olisi saattanut kuulla monien lintujen suloisia säveliä, mutta vierat asuivat sen verran syvällä viidakon uumenissa, etteivät monetkaan linnut viihtyneet siellä. Perhosiakin näkyi vain satunnaisesti, mutta jos tutki tarkkaan, saattoi puiden rungoilla nähdä monia kovakuoriaisia ja toukkia. Ne tuntuivat rakastavan kuumankosteaa ilmapiiriä, eikä pimeyskään haitannut niitä.

Fran, kuten kaikki muutkin lisääntyjäkokelaat, oli kuljeskellut viidakossa eri tarkoituksia varten, mutta nyt tutut maisemat vaihtuivat hyvin pian tuntemattomiin. Joukko kulki parin maagisen muurin halki, ja matka tuntui jatkuvan aina vain alaspäin. Lopulta puinen polku, jota he olivat kulkeneet, päättyi kokonaan ja he astuivat paljaalle maalle.

Tosin viidakossa maanpintaa ei oikeastaan koskaan voinut kutsua paljaaksi. Vaikkei pimeyden vuoksi aluskasvillisuutta liiemmälti ollut, maata peittivät kuitenkin lahoavat ja mädäntyvät lehdet sekä puiden valtavat juuret. Paljaissa varpaissa maa tuntui hitusen upottavalta ja pehmeältä, muttei kuitenkaan lainkaan epämiellyttävältä, kuten olisi helposti voinut luulla.

Matka jatkui hiljaisuuden vallitessa. Jokainen keskittyi tarkkailemaan ympäristöään samalla, kun yrittivät olla kompastumatta puiden juuriin. Kaikkien mielessä olivat varoitukset, joita he olivat usein kuulleet maassa liikkumisesta. Täällä villieläimet saattoivat kulkea täysin vapaasti ja jotkut olivat arvaamattomia. Tosin onneksi useimmat eläimet eivät pitäneet vierojen hajusta, vaan välttelivät heitä parhaansa mukaan.

Pikku hiljaa ympäröivää maisemaa alkoi hallita Usva. Ensin se oli vain tavallista, valkoista usvaa, mutta pikku hiljaa se alkoi muuttua todelliseksi Usvaksi, joka heijasteli satunnaisesti kulkijoiden peilikuvia. Fran saattoi tuntea paksun usvan vaikutuksen, mutta hän pystyi kuitenkin hillitsemään itsensä. Usva ei tuntunut aggressiiviselta, vaan ainoastaan painostavalta. Sen sijaan siihen heijastuvat kuvajaiset säikäyttivät hänet moneen otteeseen. Hetkittäin hän luuli kävelevänsä jotakuta päin, ennen kuin tajusi, että kyseessä olikin pelkkä heijastus. Hän ei voinut olla miettimättä, miksi vierat olivat sidoksissa tuohon salaperäiseen aineeseen. Fran ei nimittäin ollut koskaan kuullut Usvan vaikuttavan muihin rotuihin millään tavalla, mutta kenties vierat olivat aisteiltaan paljon muita herkempiä ja reagoivat siksi Usvan vaikutukseen.

N’edra tarttui yhtäkkiä Frania kädestä. Nuori viera vastasi kosketukseen puristamalla pehmeästi ystävänsä kättä.

”Minua pelottaa”, N’edra kuiskasi mahdollisimman hiljaa, etteivät muut olisi kuulleet heidän puhettaan.

”Se on vain Usvaa”, Fran vastasi. ”Pystyt kyllä hallitsemaan itsesi.”

”Ei tämä sitä ole. Luulen, että meille todella tapahtuu täällä omituisia asioita. Jokin sanoo minulle niin”, N’edra kuitenkin väitti.

”Minä pidän sinusta huolta. Ei sinulle mitään tapahdu”, Fran sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja puristi N’edran kättä hieman lujemmin.

Yhtäkkiä maasto muuttui kosteammaksi, miltei veteläksi. Vierat saivat kahlata puoleen sääreen ulottuvassa liejuisessa vedessä. Onneksi suomaata pitkin ei tarvinnut tarpoa loputtomiin, sillä pian he erottivat paalujen varaan rakennetun kylän, joka koostui muutamasta rakennuksesta. Taloihin pääsi helposti tikapuita pitkin.  Usvaa ajelehti kaikkialla kylän ympärillä. Itse asiassa näytti kuin se olisi noussut suoraan suosta. Ehkä kyseinen suo olikin jonkinnäköinen usvan lähde ja siksi lisääntyjäkokelaat tuotiin tänne harjoittelemaan.

Hrjn ja Viléna esittelivät pikkuisen kylän lisääntyjäkokelaille. Keskellä kylää oli kaikista suurin rakennus, jossa pidettäisiin viimeiset oppitunnit sekä ruokailtaisiin. Siellä oli myös pieni keittiö, jossa tytöt vuoron perään valmistaisivat neljän hengen ryhmissä ruokaa muille. Suurta rakennusta ympyröi kuusi muuta taloa. Kaikki talot oli yhdistetty riippusilloin toisiinsa, vaikka jokaisesta pääsi maahankin. Yksi niistä oli varattu papittarille ja viidessä tulisivat tytöt asumaan neljän vieraa kussakin. Jokainen talo sisälsi kaksi makuuhuonetta sekä pienen pesutilan, jonne piti vesi kuitenkin itse kantaa lähellä sijaitsevasta kirkasvetisestä lammesta. Lähellä tosin oli hieman venyvä käsite, sillä myöhemmin tytöt saivat huomata, että vedenhakuun täytyi marssia suoalueen ulkopuolelle ja kävellä sitten vielä jonkin matkaa viidakossa.

Tyttöjen tuli itse huolehtia talojensa siisteydestä sekä organisoida veden kantaminen ja muut tarpeelliset tehtävät. Papitarten mukaan sellainen oli hyvää harjoitusta äitiyttä varten, sillä lasten hoitaminen oli vaativa tehtävä, joka vaati muun muassa hyvää organisointikykyä. Toisaalta suurimmalle osalle viera-neidoista tuollaiset kodinhoidolliset tehtävät olivat aivan jokapäiväisiä ja arkisia. Työläisperheissä ei ollut palvelijoita, jotka olisivat hoitaneet siivouksen tai ruuanlaiton. Sen sijaan Fran ja N’edra olivat lapsesta asti tottuneet siihen, että kaikki kannettiin heidän eteensä ja koti oli puhdas ilman, että tarvitsi nähdä itse minkäänlaista vaivaa. Kumpikaan ei kuitenkaan huolestunut siivousuutisista. Oli selvää, että kuukausi oli lyhyt aika, vaikka sen sitten joutuisikin viettämään työleirillä.

Fran ja N’edra jakoivat oman talonsa kahden työläisten joukosta saapuneen tytön, Bhnnin ja Aérynin, kanssa. Kaksi muuta suhtautuivat varauksenomaisella kunnioituksella papitarsukuihin kuuluviin neitokaisiin, eivätkä uskaltaneet aluksi edes puhua näille. Koko lisääntyjäkoulutuksenkaan aikana he eivät olleet koskaan keskustelleet Franin ja N’edran kanssa.

”Jos me otamme tämän huoneen, niin kelpaako tuo teille?” Fran kysyi ystävällisesti, vaikka huoneet olivat täsmälleen samanlaiset, eikä periaatteessa ollut väliä, miten huoneet olisi jaettu. Työläistytöt nyökkäsivät varovaisesti.

”Minä voin ottaa ensimmäisen vedenkantovuoron”, Fran jatkoi. ”Vuorotellaan sitten vaikka päivittäin.”

”Kuulos…” N’edra aloitti, muttei ehtinyt päättää lausettaan, kun Bhnn puuttui ujosti puheeseen.

”Ei sinun, eikä N’edrankaan pitäisi kantaa vettä tai tehdä muita töitä”, tyttö sanoi Franille posket punoittaen. Aéryn nyökytteli ystävänsä vieressä.

”Totta kai meidän pitää. Olemme ihan samassa asemassa täällä kuin muutkin”, Fran huomautti.

”Niinpä. Ei teidän tarvitse katsoa meitä ylöspäin. Emme ole mitään särkyviä koriste-esineitä, vaikka sukumme onkin eri asemassa kuin teidän”, N’edra jatkoi. He olivat Franin kanssa usein pohtineet, miten saisivat toiset tytöt suhtautumaan heihin normaalisti (N’edra tuntui täysin unohtaneen sen, että papitarten lasten joukossa Fran oli aina saanut jäädä asemansa vuoksi yksin). Nyt oli selvästikin aika nostaa kissa pöydälle.

Bhnnin ja Aérynin oli melko vaikea niellä sitä, että heidän tulisi kohdella ylempiään kuin vertaisiaan, mutta he lupasivat kuitenkin yrittää, koska Fran ja N’edra vaatimalla sitä vaativat. Fran itse asiassa toivoi, että näiden viikkojen aikana hän voisi ystävystyä mahdollisimman monen tytön kanssa, ettei elämä tuntuisi niin yksinäiseltä kuin se aina toisinaan oli tähän saakka tuntunut.

Kenties lisääntyjäkokelaiden leirielämä ei olisi täysin hukkaan heitetty kokemus, vaikka Frania kiehtoikin sillä hetkellä soturin elämä huomattavasti enemmän. Ystäviä hänellä ei ollut todellakaan liikaa, joten ainakin ajan voisi käyttää siinä mielessä hyödyksi, että tutustuisi muihin kunnolla. Jos hyvin kävisi, joku tytöistä jopa jakaisi hänen ajatusmaailmansa. Tosin siihen Fran ei jaksanut uskoa kovin vahvasti. Lisääntyjäkokelaat tuntuivat lähinnä olevan kilttejä tyttöjä, joiden suurin haave elämässä oli synnyttää ja kasvattaa lapsia.