Koska kuolema ne korjaa
Istuin tympääntyneenä kivellä ja tuijotin Itachia ja Kisamea. Kumpikin oli ollut jo tunnin verran hievahtamatta paikallaan, kumpikaan ei ollut suostunut opettamaan tekniikkaa minulle. Kisamen mukaan se olisi ajankohtaista vasta, jos joskus kohoaisin oppilaasta täysivaltaiseksi jäseneksi, mihin hai sivumennen sanoen ei jaksanut uskoa. Itachikin oli ollut sitä mieltä, että tekniikka oli liian vaarallinen minulle. Tosin eri syistä kuin Kisame. Itachi oli nimittäin huolissaan terveydestäni.
Ja valitettavasti minun oli myönnettävä, että miehen huoli oli varsin aiheellinen. Väsyin paljon herkemmin kuin ennen, enkä ollut vieläkään kerännyt entistä painoani takaisin. Sekään ei ollut ollut kovin paljon, mutta nyt olin anorektinen, myönsin sen itsekin. Olin niin laiha, että välillä teki pahaa katsoa. Onneksi kaapu oli varsin peittävä vaatekappale.
Siirryin kiveltä makuualustalleni ja heittäydyin selälleni. Tällä reissulla kaikkein tylsimpiä olivat olleet hetket, kun Itachi ja Kisame olivat olleet henkisesti muualla. Näin oli tapahtunut kahdesti; silloin, kun Hidan ja Kakuzu olivat napanneet saaliinsa ja silloin, kun Deidara ja Tobi olivat napanneet omansa. Tällä kertaa Itachi ja Kisame olivat vain menneet ilmoittamaan meidän napanneen nelihäntäisen. Minun tehtäväkseni oli jäänyt valvoa ruumista sen aikaa.
Tai no, ruumis oli kylläkin väärä sana, sillä kaveri oli edelleen elossa. Hädin tuskin, mutta olipahan kuitenkin. Olin melko varma, että rituaali vaati sitä, että hänen piti olla hengissä. Kenties se ei muuten onnistuisi. Olimme raahanneet puolikuollutta ninjaa mukanamme paikkaan, jossa nelihäntäinen irrotettaisiin hänestä.
Vain vajaan sadan metrin päässä näkyi luola, jonne ninja vietäisiin pian. Täytyi vain odottaa, että Itachi ja Kisame palaisivat ruumiisiinsa. Huokaisin kärsimättömänä ja kuuntelin hiljaista vaikerrusta, joka vieraan ninjan suusta purkautui tasaisin väliajoin.
Minä en kuulemma pääsisi luolaan. Joutuisin odottamaan ulkopuolella, olisi sää mikä hyvänsä. Kisamen mukaan oli hienoa, että minua voitiin nyt käyttää vahtina, jotta vältyttäisiin turhilta selkkauksilta. Olin saanut kuulla, että yksihäntäisen irrotuksen jälkeen konohalaiset yhdessä Hiekan kylän väen kanssa olivat tunkeutuneet luolaan ja lopulta tappaneet Sasorin, Deidaran entisen rakastetun.
Paikalla oli kuulemma ollut Uzumaki Naruto ja Hatake Kakashi-sensei. Muistin Kakashi-sensein etäisesti. Hän ei ollut koskaan opettanut minua, mutta tiesin hänestä sen verran, ettei kukaan ollut koskaan läpäissyt hänen testejään. Ne olivat kuulemma olleet täysin mahdottomia. Lisäksi Kakashi-senseihin oli Uchihojen keskuudessa suhtauduttu jokseenkin vihamielisesti. Hänellä oli taito käyttää sharingania, vaikkei hän ollut saanut silmiä verenperintönä. Sellainen oli vääryyttä. Niin paljon kuin korkeampia ninjoja arvostinkin, en voinut hyväksyä sitä, että Kakashi-sensei oli vienyt toisen silmän joltakulta Uchihalta. Luultavasti Obito-samalta. Muistin kuulleeni isäni joskus sanoneen, että Kakashi-sensei ja Obito-sama olivat olleet ystäviä.
Huokaisin hiljaa. Nyt tuskin oli pelkoa, että saisimme Tulimaan ninjoja niskaamme. Ei kuitenkaan ollut täysin varmaa, etteikö kukaan Maamaasta lähtisi meidän peräämme. Ketään ei ollut toistaiseksi näkynyt, mutta se ei vielä tarkoittanut mitään. Saisin olla varuillani. Onneksi raitis ilma ja liikunta olivat tehneet hyvää terveydelleni. Toivoin vain silti olevani vielä paremmassa kunnossa. En halunnut väsyä näin nopeasti. Ehkä minun olisi pitänyt liikkua vähemmän ja syödä enemmän. Voisin pitää henkilökohtaiset ruokaorgiat sillä välin, kun miehet kuhnisivat luolassa päivätolkulla irrottamassa nelihäntäistä demonia tuon kituvan ihmisparan ruumiista.
Tai sitten en. Pelkkä ajatuskin sai minut voimaan pahoin. En ollut koskaan ollut niin ruuan perään. Toki nautin hyvästä ateriasta, mutta se ei tarkoittanut minulle mitään ylenpalttista ruualla mälläämistä. Sellainen oli vain ällöttävää ja ajoi ihmisen rappiolle. Nautinnot oli osattava pitää sopivassa mittasuhteessa.
Itachi liikahti ensimmäisenä. Kohottauduin parempaan asentoon, mutten ehtinyt sanoa mitään, kun Kisamekin jo havahtui. Hai nousi paikaltaan ja ryhtyi saman tien valmistamaan ateriaa.
”Nelihäntäisen irrottamiseen menee aikaa. Meidän on parasta syödä ensin kunnolla”, mies selvitti. Kohautin olkapäitäni. Tiesin sen kyllä, Itachikin tiesi. Huokaisin raskaasti, sillä tiesin myös, että saisin tylsistyä kuoliaaksi miesten irrottaessa nelihäntäistä kohteestamme.
Toisaalta pieni ja sitkeä ääni alitajunnassani jankutti, että minun olisi pitänyt pelastaa kohde vielä, kun se oli mahdollista. Oli väärin surmata viattomia ihmisiä. Ääntä oli yhä vaikeampi hiljentää. Jotenkin olin onnistunut siinä toimiessani salamurhaajana, mutta nyt se oli todella vaikeaa. Olin melko varma, että ennen oli ollut helpompaa, koska olin tappanut myös kykyni tuntea ja välittää. Olin ollut kuollut, vaikkakin elossa. Nyt olin hengissä jälleen, siksi en voinut torjua kaikkia tunteitanikaan.
Joka tapauksessa tiesin, etten voinut tehdä mitään. Jos yrittäisin pelastaa kohteemme, Kisame olisi tappanut minut. Itachin reaktiosta en osannut sanoa varmasti. Luultavasti hänkään ei hyväksyisi sellaista toimintaa. Akatsukin päämäärät tulivat ennen kaikkea muuta. Mahdollisesti jopa ennen minua. Olihan Itachi uhrannut kaiken tälle järjestölle. Tai no.. kaiken paitsi minut ja Sasuken. En silti voinut olla varma siitä, aikoiko hän uhrata jonain päivänä meidätkin.
Löin itseäni henkisesti otsaan. En saanut ajatella noin. Itachi oli annellut minulta anteeksiantoa. Hän oli vannonut rakkauttaan. Perkele, hän oli jopa itkenyt. Ei ollut oikein ajatella hänestä pahaa. Hän todellakin rakasti minua ja oli toiminut vain olosuhteiden pakosta. Minun olisi pikku hiljaa alettava ymmärtää se. Minun olisi annettava anteeksi, jotta voisimme molemmat elää rauhassa itsemme ja toistemme kanssa. Miksi se oli niin helkkarin vaikeaa?
”Shi-san. Sinun pitää olla tarkkana”, Kisame muistutti minua. ”Emme ole nähneet tai kuulleet merkkejä Maamaan ninjoista, mutta he voivat kuitenkin ilmestyä hakemaan omaansa takaisin. Sinun tehtäväsi on estää heitä häiritsemästä meitä. Keinolla millä hyvänsä. Mitä tahansa tapahtuukin, kukaan ei saa häiritä luolan rauhaa. Ymmärrätkö?”
Nyökkäsin lyhyesti. Totta hemmetissä minä ymmärsin. Olin jo kolmesti vartioinut kaksikkoa, kun he olivat olleet henkisesti muualla suorittamassa tehtäviään.
”Tällä kertaa se on tärkeämpää kuin aiemmin”, Itachi puuttui puheeseen ja viittasi vaikeroivaan, velttoon myttyyn maassa. ”Meillä on ruumis. Emme saa menettää sitä, ennen kuin nelihäntäinen on irrotettu. Sen jälkeen asialla ei ole mitään väliä, mutta ennen sitä..”
”Itachi, minä tiedän”, älähdin melkein tuskaisesti. Tunsin vastuun painavan raskaana hartioillani. Itachin henki saattaisi riippua minusta. Tai ei, se oli liioittelua. Mutta oma henkeni saattaisi riippua siitä, miten hyvin suorittaisin tehtäväni.
”Itachi-sama”, Kisame korjasi puhettani kattilansa ääreltä.
”Älä sinä nyt taas aloita, Itachia ei haittaa, etten käytä mitään typeriä kohteliaisuusliitteitä”, ärähdin haille. Oloni oli kuin äärimmilleen pingotetulla jousella. Saattaisin napsahtaa poikki missä vaiheessa tahansa.
”Sinä olet oppilas ja ensisijaisesti oppilas. Sinä teet niin kuin me sanomme”, hai ojensi minua armottomasti. Purin hampaani yhteen niin lujaa, että kuulin kirskahduksen. ”Minua ei kiinnosta se, että annat ties kenen höylätä itseäsi. Vaikka levittäisit jalkasi jokaiselle Akatsukin jäsenelle, kukaan ei arvosta sinua yhtään enempää. Sinä olet alempiarvoinen ja puhuttelet meitä, kuten ylempiä puhutellaan.”
”Kisame-sama, tuo on tarpeetonta”, Itachi sanoi niin rauhallisesti, etten voinut kuin kadehtia hänen tyyneyttään. Vedin syvään henkeä ja päätin itsekin rauhoittua. Kapakala halusi vain ärsyttää minua.
Hai ei vastannut toverilleen. Kenties hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa, mutta tiesin hänen kunnioittavan Itachia suuresti. Kisame ei halunnut loukata Itachia. Hän ei vain tainnut tajuta, että loukkaamalla minua, hän rakensi railoa heidän ystävyytensä tuhoksi. Näin Itachin silmistä, että hän oli hyvin pahoillaan siitä, mitä Kisame oli juuri sanonut. Toivoin vain, ettei hän alkaisi oikeasti kuvitella minun maanneen jokaisen Akatsukin jäsenen kanssa.. kuten Kisame antoi ymmärtää. Oli jo tarpeeksi paha, että hän tiesi minun harrastaneen seksiä Deidaran kanssa.
”Shi, meidän on puhuttava”, Itachi sanoi yllättäen ja vatsassani muljahti ikävästi. Ehkä Kisame rakensikin railoa minun ja Itachin välille, vaikkemme olleet saaneet kunnolla ommeltua kiinni entisiäkään haavojamme. Nyökkäsin jälleen ja seurasin miestä kuuloetäisyyden päähän haista ja nelihäntäisen jinchuurikista.
Nojasin selkäni puun runkoon ja kiedoin käteni ympärilleni kuin suojellakseni itseäni tulevalta. Huokaisin taas raskaasti. Miksei elämäni voinut olla helppoa? Kadehdin totisesti jokaista, joka oli saanut elää turvallisen lapsuuden ilman sotia, saanut jakaa elämänsä perheensä ja ystäviensä kanssa, rakastaa ja tulla rakastetuksi ilman jatkuvaa taistelua.
”Saede, olen pahoillani, että Kisame käyttäytyy noin”, Itachi sanoi ensimmäisenä. Hänen sanansa helpottivat pelkoani hieman, sillä hän ei ilmeisestikään ottanut hain puheita tosissaan.
”Ei se ole sinun vikasi”, hymähdin.
”Tavallaan on, koska en ole vieläkään kertonut hänelle, kuka sinä oikeastaan olet.”
Halusin kysyä, miksei hän ollut kertonut, mutta kysymys kuoli huulilleni. Akatsukissa ei kannattanut osoittaa liikaa heikkoutta, ja Itachi oli osoittanut sitä kohdallani jo aivan liikaa. Jos kaikki saisivat tietää totuuden minusta, Itachia alettaisiin pitää heikkona alusta asti. Tosin Akatsukin johtajan täytyi tietää totuus. Totuus siitä, että olin Uchiha. Tobikin tiesi sen. Kisame oli luultavasti niitä harvoja, jotka eivät tienneet asiasta. Tiesiköhän Deidara?
”Mutta se ei oikeastaan ollut asiani”, Itachi keskeytti mietintäni. Häpesin syvästi, että olin harhautunut ajattelemaan toista miestä kesken kaiken.
”Mikä sitten?” kuiskasi tukahtuneesti.
Itachi astui aivan eteeni ja sipaisi arpea poskellani. Hänen sormenpäänsä olivat karheat aseiden käytöstä. Vuodet olivat jättäneet häneen pieniä jälkiä, jotka särkivät sydämeni. Minä en ollut ollut näkemässä noiden jälkien syntyä. Olimme olleet erossa aivan liian kauan.
”Se, mitä tapahtui ennen nelihäntäisen sieppausta.. ja pari kertaa senkin jälkeen”, mies sanoi vaikeasti. Kohotin kulmiani hämmentyneenä. ”Saede, heti kun vain saamme tilaisuuden, meidän on jätettävä Akatsuki. Tai ainakin sinun.”
”Mitä?!” älähdin niin kovaa, että mies painoi kätensä suutani vastaan.
”Hysss, tiedän, etten kuulosta omalta itseltäni, mutta tämä on tärkeämpää kuin Akatsuki. Sinulle on löydettävä turvapaikka mahdollisimman pian”, Itachi selosti. ”En edes haluaisi jättää sinua yksin nyt, mutta tilanne on pakottava. Unohda se, mitä Kisame sanoi ja huolehdi ensisijaisesti itsestäsi. On tärkeämpää, että sinä selviät hengissä kuin, että suojelet luolaa.”
”Mikäh shinua rhiivaah?” mutisin miehen kättä vasten, ja hän irrotti otteensa. ”Järjestön toiminta tulee ennen kaikkea. He tappavat sinut, jos saavat tietää tästä.”
”Saede, kyllä sinäkin tajuat, mitä me olemme tehneet ja mitä voi olla seurauksena”, Itachi sanoi. Hänen katseessaan oli yhtä aikaa suunnatonta pelkoa, surua ja.. toivoa? Tuijotin ääneti mustiin silmiin, ja vasta silloin totuus upposi minuun.
Se löi ilmat keuhkoistani, sai minut haukkomaan henkeäni ja sydämeni hakkaamaan rintaani vasten. Kylmä hiki valui niskaani. Otin tukea puunrungosta, enkä tiennyt, mitä sanoa.
Voi luoja. Voi hyvä luoja.
Ei ollut mitään todisteita siitä, että Itachi oli epäilyksineen oikeassa. Aikaa oli kulunut liian vähän, jotta olisi voinut todistaa yhtään mitään. Painoin vapaan käteni vatsaani vasten.
”Ei. Ei ole todisteita”, sain mutistua. Itachi tarttui minua olkapäistä ja pakotti minut pystympään asentoon.
”Ei olekaan. Mitään ei ole välttämättä tapahtunut, mutta emme voi ottaa riskiä”, mies sanoi. ”En tiedä, miten pääsemme pakenemaan, mutta järjestän sen jotenkin. Jos en itse voi lähteä, sinun ainakin pitää.”
”He jahtaavat minua maailman ääriin ja tappavat löytäessään”, huokaisin tuskaisesti. ”Akatsukista ei kukaan lähde elävänä.”
”Yksi on lähtenyt”, Itachi korjasi käsitystäni. ”Orochimaru lähti jo vuosia sitten. Häntä ei ole vieläkään saatu kiinni ja hänen peräänsä lähetetty vakooja kääntyi hänen puolelleen.”
”Orochimaru”, mutisin. ”Mutta hän on sannin! Ei minusta ole samaan kuin hänestä.”
”Sinusta on tarvittaessa paljon enempäänkin. Olet pakoillut jo vuosia virkavaltaa, et ole jäänyt kiinni, vaikka olet yksi maailman etsityimmistä salamurhaajista. Kyllä sinä pystyt siihen, Saede”, mies yritti vakuutella minulle.
”En yksin…” nyyhkäisin ja puistelin päätäni. En voinut lähteä. En nyt, en koskaan, jos en saisi Itachia mukaani.
”Yritän tulla mukaan.. mutta jos en pysty, seuraan sinua myöhemmin.”
”Kuinka sinä muka löydät minut, jos minun pitää piileskellä heiltä?” ärähdin. Jos pakenisin Akatsukilta ja onnistuisin siinä, Itachilla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta kaivaa minua esiin kolostani.
Mies painoi kätensä olemattomien rintojeni väliin. ”Niin kauan kuin sydämesi sykkii minulle, löydän sinut mistä tahansa.”
Olisipa se ollut totta, mutta tiesin, ettei asia ollut niin. Se oli vain jotain romanttista, mitä tällaisina hetkinä sanottiin. Kaunis valhe. Tiesin tasan tarkkaan, että jos eroaisimme, emme kohtaisi enää. Ja sitä minä en yksinkertaisesti kestäisi.
”Itachi, ei ole mitään todisteita. Ehkä minun ei tarvitse lähteä”, yritin vielä. Mikä oli tehnyt minusta näin vastuuttoman? Entä Itachista? Miksi meistä oli yhtäkkiä tullut idiootteja.. meistä, hyvin älykkäistä ihmisistä. Ellei sitten.. Oliko Itachi halunnut tätä? Olisiko hän voinut kontrolloida mieltäni? Ei ollut epäilystäkään, etteikö hän ollut minua taidokkaampi illuusioiden luomisessa. ”Sinä teit sen tahallasi!” karjaisin vain saadakseni hänen kätensä uudestaan suuni eteen.
”Haluatko todella, että Kisame kuulee?” hän sanoi niin matalalla äänellä, että itse hädin tuskin kuulin. Puistelin lyhyesti päätäni. Hän siirsi kätensä pois. ”En tehnyt sitä tarkoituksella. Minä vain.. en ajatellut.”
”Älä viitsi valehdella”, sähähdin. ”Sinä ajattelet aina. Yleensä kolme siirtoa pidemmälle kuin muut.”
”Tällä kertaa en ajatellut. En kiellä, ettenkö olisi alitajuisesti halunnut tätä, mutta se ei ollut tarkoituksellista.”
Hän valehteli. Helvetti sentään, hän valehteli. Hän oli vedättänyt minua urakalla. Ensin hän oli pakottanut minut liittymään Akatsukiin ja sitten hän oli huijannut minua perusteellisesti, jotta minun olisi pakko paeta. Hän ei olisi voinut estää minua taistelemasta järjestön puolesta, jos kyse olisi ollut pelkästään minusta. Tämä oli hänen kiero tapansa suojella minua. Eikö hän olisi tällä kertaa voinut kysyä minunkin mielipidettäni? Miksi hänen täytyi aina suorittaa suojeluoperaationsa ilman, että minulla oli niihin minkäänlaista sananvaltaa? Jumalauta, kyse oli myös minun elämästäni!
Jos kyse olisi ollut jostakusta toisesta miehestä, olisin voinut syyttää myös itseäni. Kukaan muu ei olisi pystynyt huijaamaan minua, niin kuin Itachi pystyi.
…
Jäinen möhkäle asettui sisälleni, kun muistin illan ennen lähtöämme. Tämä oli pahempaa kuin olin kuvitellut. Minusta oli todellakin tullut ajattelematon idiootti. Pakotin kasvoni tyyniksi, sillä tätä en voinut sanoa Itachille.
Mitä helvettiä minä nyt tekisin? Saman kuin aiemmin?
Ei, en vain pystyisi siihen. Halusin vajota maahan ja itkeä, kunnes minusta ei olisi ollut mitään jäljellä. Minä olin ansassa. Miehet pystyivät pyörittelemään minua naurettavan helpolla. Minun ei olisi koskaan pitänyt antaa heille siihen mahdollisuutta. Voi helvetti, mikä idiootti olinkaan! Ansaitsisin kuolla, mutten voinut enää edes tappaa itseäni. Mikä sotku!
Mutta toivoa oli vielä. Ei ollut todisteita, ei mitään. Itachin suunnitelma saattoi olla epäonnistunut. Ja enää hän ei yllättäisi minua. Pitäisin huolen siitä, koska halusin jatkaa hänen kanssaan. Kyllä, aioin lähteä Akatsukista, mutta lähtisin hänen kanssaan. En ilman häntä. Tällä kertaa en antaisi hänen suojella itseäni loputtomiin ja väärällä tavalla.
”Otin tämän puheeksi nyt, koska tilanne voi oikeasti kääntyä vaaralliseksi”, Itachi keskeytti taas vyöryvät ajatukseni. ”Tiedän, että on aikaista sanoa tilastasi mitään, mutta en halua, että otat turhia riskejä. Jos joudut vaaratilanteeseen, pakene. Älä riskeeraa itseäsi.”
En sanonut mitään. Olisin halunnut huutaa ja raivota, mutta Kisame olisi kuullut sen.. ja mahdollisesti joku muukin. Saatoin vain alistua tilanteeseen ja toivoa Itachin olevan väärässä.
”Saede?”
”Hyvä on, mutta saat anella pitkään, että annan tämän anteeksi”, jupisin miehelle.
”Ilomielin”, hän vastasi ja suukotti minua kevyesti. En voinut olla hymyilemättä. Ei näin, hän oli totisesti suurin heikkouteni.
Yhtäkkiä alkoi sataa vettä. Kohotin katseeni taivaalle. Helvetti, synkät pilvet lipuivat peittämään sinen. Näytti siltä, että oli nousemassa kunnon myrsky.. ja minä saisin kykkiä ulkona vartiossa.
*
”Te olette myöhässä”, johtajan ääni kajahti luolassa. Kisame ryhtyi selittämään, kuinka jinchuuriki oli saatu napattua vain hetkeä aiemmin, mikä ei täysin pitänyt paikkaansa. Itachi oli itse viivytellyt Saeden kanssa metsässä, vaikka Kisame oli saanut aterian valmiiksi hyvin lyhyessä ajassa. No, ehkä oli parempi, ettei johtaja tiennyt viivytyksen syytä.
”Hyvä, kaikki ovat paikalla”, johtaja lisäsi, kun Kisame oli päättänyt selontekonsa. Itachi vilkaisi ympärilleen ja kohotti kysyvästi kulmakarvojaan. Hidan ja Kakuzu puuttuivat edelleen.
”Entä Hidan ja Kakuzu?” Kisame lausui kysymyksen, jonka mustahiuksinen mies olisi mieluusti esittänyt itsekin.
”He ovat kuolleita”, johtaja vastasi. Hänen äänensä oli niin tunteeton ja kylmä, että Itachia melkein puistatti. Ei sillä, että hän olisi välittänyt rahanahneesta paskiaisesta tai rääväsuisesta kakarasta. Hän vain tajusi yhä selvemmin, että he olivat kaikki pelinappuloita johtajalle.
”Todellako?” Kisame naurahti. ”Vai ovat zombiekaksoset hengiltä. Olisinpa nähnyt, kuinka heidät tapettiin.”
”Älä puhu tovereistasi noin”, johtaja ärähti. Hän siis välitti sittenkin.
”Kuka heidät sai?” Kisame kysyi korjaten samalla äänensävyään huomattavasti kunnioittavammaksi.
”Konohan ninjat”, toinen Zetsun äänistä vastasi. ”Kakashi ja yhdeksänhäntäisen jinchuuriki iskivät taas.”
”He ovat vahvoja, eivätkö olekin?” Tobi varmisti. ”Ei ihme, että hävisit heille, Deidara-senpai.”
”TOBI!” Deidara karjaisi.
Itachi huokaisi sisäisesti. Oli tämäkin järjestö. Vaikka nyt oli hiljaisempaa, kiitos Hidanin poismenon, Deidara piti edelleen huolen siitä, etteivät toisten korvat saaneet levätä. Ja blondi ärsytti Itachia muutenkin. Kuvitteli merkitsevänsä jotain Saedelle.. Uskomatonta. Onneksi Saede ei vielä saanut osallistua näihin kokouksiin. Periaatteessa tämän olisi pitänyt, mutta heikkokuntoisena se olisi ollut liian vaarallista. Häntädemonien irrottaminen isännistään oli raskasta täysin terveellekin ninjalle.
”TOBI, MINÄ TAPAN SINUT!” Deidara raivosi ja keskeytti Itachin ajatukset. Mikä ääliö.
”Sulje suusi, Deidara, ellet halua todistaa Tobin olevan oikeassa”, johtaja tuhahti nyt selvästi ärtyneenä. Deidara murahti, muttei sanonut mitään. ”Ja sinä, Tobi. Sinä menet aina hieman liian pitkälle. Saat vahvempasi vihaisiksi.”
”Jep, jep, anteeksi”, Tobi naurahti. Se mies ei sitten koskaan osannut olla vakava.
”Miten oletat meidän nappaavan jinchuurikit, jos vain pelleilemme ympäriinsä”, Kisame tuhahti väliin. ”Joka tapauksessa, haluaisin sinetöidä nelihäntäisen mahdollisimman nopeasti..”
”Odotapa, on muitakin asioita, joista meidän pitäisi puhua”, johtaja keskeytti hain tylysti.
”Mitä muka?” kalamies kummasteli.
Myös Itachi oli utelias. Hän oli olettanut jo alkuunsa, että kaikki olivat hengissä. Ja toisekseen tämän kokouksen piti keskittyä ainoastaan nelihäntäisen irrottamiseen, mutta ilmeisesti oli tapahtunut jotain muutakin. Ja uutiset olivat harvoin hyviä.
”Joku muukin on tapettu”, johtaja kertoi. Itachi pakottautui pysymään paikoillaan. Hänen ajatuksensa vaelsivat välittömästi Saeden luokse. Oli kulunut vasta hetki, mutta lyhyessä ajassa saattoi tapahtua paljon. Ei näin voinut käydä. Ei nyt, kun he olivat vasta löytäneet toisensa.
”Kuka?” Kisame kysyi. Hain äänestä ei voinut päätellä mitenkään tämän senhetkisiä ajatuksia.
”Orochimaru”, johtaja vastasi.
”Siitä on kymmenen vuotta, kun hän lähti Akatsukista”, hai totesi. ”Hänen aikansa taisi vihdoin koittaa. Kuka hänet tappoikin, hänen täytyi olla todella jotain. Kuka se oli?”
”Uchiha Sasuke.”
Itachi hätkähti tahtomattaan. Kyllä hän oli tiennyt Sasuken olevan Orochimarun luona, paikassa jonne hän ei olisi koskaan halunnut pikkuveljensä joutuvan, mutta silti tieto tuli järkytyksenä. Noinko vahvaksi pikkuveli oli kasvanut?
”Minä halusin tappaa hänet, un..” Deidara mutisi.
”Heh, sepä vaikuttavaa”, Kisame naurahti välittämättä blondin valituksesta. ”Sinä olet varmaan ylpeä pikkuveljestäsi, Itachi-san.”
Mustahiuksinen mies ei vaivautunut vastaamaan. Oliko hän ylpeä? Sasukesta oli tullut hänen veroisensa tappaja. Kannattiko siitä olla ylpeä? Totta kai tässä seurassa oletettiin, että hän arvosti veljensä saavutusta, mutta todellisuudessa se sai hänen sydämensä puristumaan kasaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, Sasuke saattaisi nyt olla aivan toinen ihminen.. se ihminen, joksi poika syntyi vuosia sitten. Tämä oli väärin. Ja täysin Itachin syytä.
Ei, Madaran syytä.
”Hän on kerännyt apujoukkoja”, Zetsu puuttui puheeseen. ”Kaikki sellaisia, jotka voivat aiheuttaa meille ongelmia.”
”Niinkö?” Kisame kummasteli.
”Sinun pitäisi tuntea yksi heistä”, johtaja osoitti sanansa suoraan haille. ”Yksi piilotetun Usvan Houzukin veljeksistä.”
”Suigetsu?” Kisame varmisti. ”Se tuo mieleeni paljon asioita…”
Itachi keskittyi kuuntelemaan muiden keskustelua. Hän tiesi hukkuvansa sisäiseen maailmaansa, jos ei nyt keskittyisi. Sasuken liikkeet olivat vaaraksi kaikelle.
”Tenpin Juugo on myös hänen mukanaan”, johtaja jatkoi. ”Itachi ja Kisame, teidän on paras olla varuillanne. He lähtevät todennäköisesti peräänne. Onpa hyvä, että teillä on yksi silmäpari lisää vartioimassa ympäristöä.”
Mustahiuksista miestä kylmäsi. Johtaja oli varmasti oikeassa. Sasuke lähtisi heidän peräänsä, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän oli itse käskenyt poikaa etsimään hänet, kun tämä olisi tarpeeksi vahva. Sasuke tulisi vielä.. tulisi ja yrittäisi tappaa hänet.
Mitä hän tekisi? Hän ei voinut kuolla nyt, mutta hän ei voinut tappaa omaa veljeäänkään. Eikä hän varmasti voisi asettaa Saedea tilanteeseen, jossa veljekset taistelisivat toisiaan vastaan kuolemaan saakka. Hän ei voinut varmasti tietää, mitä nainen siinä vaiheessa tekisi itse. Riskejä ei voinut ottaa. Saede olisi saatava turvaan.. ja sitten Itachin olisi kohdattava kohtalonsa. Muitakaan vaihtoehtoja hän ei nähnyt. Hän vain ei halunnut kuolla. Ei hänen omalla elämällään ollut niinkään merkitystä, mutta mikään ei taannut, että Saede jatkaisi elämäänsä hänen jälkeensä.
”Kaikki muut, muistakaa, mitä olen sanonut Uchiha Sasukesta”, johtaja jatkoi taas selostustaan. ”Jos he saavat tietää liian paljon Itachista ja Kisamesta, he saattavat yrittää häiritä Akatsukin suunnitelmia.”
”Hei, Kisame. Mitä sinä puhuit aiemmin siitä Suigetsu-hepusta, un?” Deidara keskeytti röyhkeästi.
”Näin hänet viimeksi kymmenen vuotta sitten”, Kisame kertoi. ”Suloinen lapsi.. aina hakkaamassa vihollistensa raajoja irti, ennen kuin irrotti heidän päänsä.”
*
Nelihäntäisen jinchuuriki älähti kerran ja valahti täysin hervottomaksi. Mies oli kuollut irrottamisprosessissa, kuten odottaa saattoi. Itachi vilkaisi miestä kerran tuntematta oikeastaan mitään. Hänen mielensä oli liian täynnä ristiriitaisia ajatuksia, jotta hän olisi voinut välittää jostakusta täysin tuntemattomasta.
”Mitä seuraavaksi?” Deidara kysyi selvästi kärsimättömänä.
”Mitä tarkoitat?” johtaja tiedusteli. ”Mitkä muka ovat vaihtoehtomme?”
”Lähdemmekö Kakashin ja yhdeksänhäntäisen jinchuurikin perään, un?” blondi tarkensi. ”Vai Uchiha Sasuken?”
Ahdistus puristi Itachin rintaa. Hän ei halunnut suorittaa kumpaakaan tehtävää. Ei nyt, ei vielä. Toisaalta hän tiesi, että joku suorittaisi tehtävät joka tapauksessa. Ja hän oli ainoa, joka voisi voittaa Sasuken. Ehkä tämä saattaisi olla hyvä keino päästä eroon Deidarasta. Kuolleena blondi ei voisi ahdistella Saedea.
”Eiköhän unohdeta koko juttu sitten”, Tobi ehdotti. ”Me olemme kumpikin suorittaneet tehtävämme.”
”Älä nyt helvetti viitsi!” blondi ärähti toverilleen. ”Olen edelleen yhdeksänhäntäisen jinchuurikille velkaa kunnon iskun naamaan, ja Kakashi räjäytti oikean käteni irti. Ja koska minun piti tappaa Orochimaru, minulla on kana kynimättä myös Uchiha Sasuken kanssa. Ala tulla, Tobi!”
Kuului suhahdus, ja Deidaran hologrammi katosi luolasta. Tobi seurasi naureskellen toverinsa perässä. Selvä sitten, kaksikko aikoisi suorittaa molemmat tehtävät. Itachin ei tarvitsisi murehtia asiasta siis toistaiseksi. Deidara ostaisi hänelle lisäaikaa saada Saede turvaan.
”Onko asia sinulle ok, Itachi-san?” Kisame kysyi. Itachi nyökkäsi lyhyesti. Olosuhteet huomioon ottaen tilanne ei olisi voinut mennä paremmin. Nyt vain täytyi kertoa Saedelle uudesta käänteestä, ellei nainen ollut älynnyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja paeta paikalta. Valitettavasti Itachista tuntui, että tällä kertaa hän ei pystyisi päihittämään naisen sitkeää itsepäisyyttä. Tämä aikoi jäädä hänen luokseen. Olisiko hänen taas tainnutettava nainen ja toimitettava tämä mahdollisimman kauas? Vai mitä hän oikein tekisi?
Kello tikitti uhkaavasti. Deidara viivyttäisi Sasukea varmasti jonkin verran, mutta siitä huolimatta Itachin aika alkoi käydä vähiin. Hänen ja Saeden aika oli melkein lopussa, vaikka se oli vasta alkanut.
