Karibian kuumat tuulet: Luku 54

Luku 54

Rakas päiväkirja

”12.7.1670

Tämä on viimeinen kerta, kun kirjoitan enää päiväkirjaa. Jotenkin se on viime aikoina tuntunut liian raskaalta tehtävältä, vaikka toisaalta minua kutkuttaakin ajatus, että tulevaisuudessa tämä päätyy jonkun käsiin ja valottaa merirosvoelämän historiaa naisen näkökulmasta.

Elämä on tasoittunut nyt huomattavasti. Lähdimme tänään vihdoin purjehtimaan kohti Singaporea, minne saatamme jopa asettua joksikin aikaa asumaan. Mistä sitä tietää, vaikka meri ei enää vetäisikään Jackia samalla tavalla puoleensa, ja jäisimme sinne pysyvästi. Jotenkin en usko siihen, vaikka tiedänkin, että merirosvojen kulta-aika on pian ohitse, mikäli historia seuraa samaa kaavaa, jonka olen joskus kirjoista oppinut.

Vaikka kaikki onkin nyt periaatteessa hyvin, oloni ei ole paras mahdollinen. Se, että vasenta olkapäätäni kivistää yhä hyvin usein, on vain pieni vaiva. Opin elämään sen kanssa, olenhan sentään elossa ja sain pitää perheeni. Se on paljon se. Myös Tom ja Jack voivat hyvin, mikä on minulle tärkeämpää kuin mikään muu.

Janea minä kuitenkin ikävöin. En olisi ikinä uskonut sanovani noin, mutta se on totta. Kaipaan häntä suunnattomasti. Niin… Willin poismenon jälkeen Jane ei enää suostunut jäämään Pearlille, mikä oli kauhea menetys meille ja aivan erityisesti Tomille. Jane liittyy Mary Garterin miehistöön. En olisi ikinä uskonut, että Mary suostuisi siihen, mutta niin vain kävi. Saa nähdä, koska Jane alkaa kaivata meitä. Maryn kanssa ei ole helppo tulla toimeen, mutta ei toisaalta Janenkaan. He taitavat ottaa yhteen vielä monesti.

Niin, kuten sanoin, Will tosiaan on poissa. Hän sai surmansa Johnin miekasta, joten periaatteessa Johnin kosto tosiaan onnistui. Hän vei Jackilta jotain tärkeää, vaikkei Will ihan perheenjäsen ollutkaan. Janen maailma taisi myös luhistua samalla. Kaiken lisäksi hän vielä näki Willin kuoleman. Eivätkä Jack ja Jane ole ainoita, jotka kärsivät Willin poismenosta.

Emme lähteneet Tortugasta suoraan Singaporeen, vaan purjehdimme takaisin Port Royaliin Willin ruumiin kanssa. Elizabethin suru tuntui olevan pohjaton, vaikka naisena kyllä huomasin, että hän oli jo löytänyt onnensa toisen miehen sängystä. Kenen? Sitä en tiedä, enkä välitäkään tietää, vaikka varmasti saan senkin selville, jos joskus palaamme tänne. Joka tapauksessa Liz suri Williä aivan aidosti. Hautajaiset olivat upeat, enkä minäkään voinut olla itkemättä. Will oli ystävä minullekin, enkä vieläkään pysty kunnolla käsittämään, että hän on todella poissa.

Oli myös kamalaa selittää Tomille, mitä kuolema oikeastaan tarkoittaa. Selityksistä huolimatta hän kyselee välillä, tuleeko Will-setä joskus takaisin. Janenkin perään hän kyselee ja eräänä yönä hän heräsi huutaen, että Jane on kuollut. Pelkään, että Tomiin tapahtumat ovat jättäneet pysyvän arven. Minun täytyy tehdä parhaani auttaakseni häntä, mutten tiedä, olenko riittävän hyvä äiti siihenkin.

Sydämeni oli pirstaleina, kun jätimme Port Royalinkin taaksemme. Tuntuu kuin Willin hautaamisen myötä, olisimme kaikki haudanneet samalla osan omasta itsestämme. Mikään ei ole enää ennallaan. Jack on ollut hiljainen ja ärtynyt. Se on kai hänen tapansa surra, mutta se ei ole kovin oikein muita kohtaan.

Toivon, että ympäristön vaihdos tekee hyvää meille kaikille. Vaikka lähteminen on vaikeaa, se voi muuttaa paljon. Olemme kaikki nyt rikkonaisia, enkä usko, että kukaan meistä kestäisi katsella nyt Karibian maisemia, niin kauniita kuin ne ovatkin. Singaporeen on pitkä matka, mutta ehkä se on samalla myös eheyttävä retki, jonka päätteeksi olemme taas voimissamme.

Tällä hetkellä onni ei näytä kovin todennäköiseltä, mutta silti uskon sen lymyilevän jossain lähistöllä. Eräänä aamuna heräämme ja huomaamme, että suru Willistä ja Janen lähdöstä on muuttunut pieneksi kivuksi. Se tuskin katoaa koskaan, siitä tulee osa meitä, mutta me selviämme siitä. Varmasti Will olisi halunnut, että toteutamme kaikki suunnitelmamme ja purjehdimme elämässämme eteenpäin. Toivottavasti myös Jane löytää oman tiensä, vaikkei se kuljekaan samaan suuntaan meidän kanssamme.

Ahoi, kohti Singaporea ja uutta elämää! En enää vatvo menneisyyttäni, vaan keskityn siihen, mitä minulla on tässä hetkessä. Rakkaus parantaa haavamme ja turvaa tulevaisuutemme, vaikka kaikki muu olisikin epävarmaa.

Ann”

Punahiuksinen nainen sulki päiväkirjan ja laittoi sulkakynän pois. Hän nousi pöydän äärestä laivan keinuessa hiljaa hänen jalkojensa alla. Päiväkirja päätyi alimmaiseksi erääseen melko pölyyntyneeseen arkkuun, ja sinne se saisi jäädäkin. Ann ei enää koskisi siihen, vaan hän alkaisi elää elämäänsä täysillä keskittyen pieneen perheeseensä.

Nainen kävi vilkaisemassa koijussa tuhisevaa pikkupoikaa, ennen kuin sammutti pöydällä olevan öljylampun ja ryömi peiton alle miehensä viereen.
”Saitko kirjasi valmiiksi, rakas?” Jack kysyi etäisellä äänellä.
”Sain ja nyt on aika alkaa elää”, Ann vastasi käpertyen kapteeninsa kainaloon.

Karibian kuumat tuulet: Luku 53

Luku 53

Taistelu tärkeimmästä

Hetkellisesti kaikki pysähtyi. Jack kuuli ilkeän läsähtävän äänen, kun luoti iskeytyi Anniin. Seuraavassa hetkessä nainen nytkähti taaksepäin, ennen kuin lyyhistyi kannelle. Jossain kaukana joku huusi äitiä, mutta Jack näki sillä hetkellä vain naisen, jonka kasvot olivat muuttuneet täysin valkeiksi ja joka puristi olkapäätään sormien värjäytyessä punaisiksi.
”Ann!” Jack huudahti ja kumartui naisen puoleen.
”Olen… ihan… kunnossa…” Ann mutisi yhteen purtujen hampaiden välistä. ”Tapa… se… paskiainen!”

Jack tuijotti naista osaamatta liikkua. Hän tiesi, ettei luoti olkapäässä tappaisi ketään, ellei haava tulehtuisi, mutta hän ei kokenut voivansa jättää naista vain makaamaan paikoilleen.
”Pelasta… Tom…” Ann kuitenkin sanoi ja katsoi miestä vaativasti. Jack nyökkäsi hitaasti ja nousi seisomaan. Hän seisoi sivuttain laivan reelinkiin nähden ja vilkuili miehiään.
”Gibbs, vie Ann hyttiin ja katso, mitä voit tehdä”, hän sanoi sitten. Vanha mies näytti hieman pettyneeltä saamastaan tehtävästä, mutta lähti kuitenkin mukisematta raahaamaan nyt jo tajutonta Annia kapteenin hyttiin.

Sitten Jack kääntyi uudestaan tuijottamaan Nightmaren kannelle arvioidakseen tilannetta. John piteli edelleen veistä Janen kaulalla ja joku mies raahasi Tomia reelinkiä kohti. Yhtäkkiä Jackin katse kiinnittyi kuitenkin laivan toiselle laidalle; reelingille ilmestyi ensin käsi ja sitten kokonainen mies. Will.
Lempo soikoon, kloppihan on terävä, Jack totesi mielessään.

”Mitä sinä vielä haluat?” Jack huusi Johnille ja käänsi katseensa pois Willistä. ”Sinulla on siskoni, poikani ja tapoit juuri vaimoni. Eikö tämä jo riitä?”
”Haluan laivasi”, John ilmoitti jälleen kerran omahyväinen ilme kasvoillaan. ”Ja ennen kaikkea haluan kostoni! Sinä häpäisit isäni ja saat maksaa siitä!”
”Sinun isäsi ei ollut mitään muuta kuin petturi ja kapinoitsija. Tiedät miten heidän käy”, Jack vastasi.
”Hänellä oli varmasti syynsä. Ei ollut mukavaa kuulla, että hänen ruumiinsa mätänee Kuolleiden saarella ja perintöni on mennyt jollekin turhan lempeälle hompahtavalle kapteeni Multapurkille”, John raivosi ja painoi veistä hieman kovempaa Janen ihoa vasten.

Jack virnisti, mitä Nightmaren miehistö saattoi pitää hyvin outona, olihan miehen vaimo juuri ammuttu. Kapteeni suoristi hieman selkäänsä ja seurasi huomaamattomasti, kuinka Will oli hiipimässä Johnin selän taakse.
”Ensinäkin, minä en ole millään muotoa hompahtava, sitä kutsutaan charmiksi”, Jack aloitti. ”Ja mitä tulee multapurkkiin, jos satut tietämään siitä, niin tiedät myös, että isäsi sai toisen mahdollisuuden.”
”Älä yritä, Sparrow. Tiedän, että hänen ruumiinsa on edelleen siellä, mihin hänet ammuit”, John intti vastaan. ”Ja pian siskosi kärsii seuraukset. JA VOIKO JOKU HILJENTÄÄ SEN SAATANAN KAKARAN?!? TUOTA ULINAA EI KESTÄ KUKAAN!”
”Kenties, mutta se ei johdu minusta”, Jack vastasi ja kääntyi saman tien tuijottamaan Tomia pitelevää miestä, joka roikotti nyt poikaa reelingin toisella puolella. Mitä tahansa mies oli pojalle sanonut, se oli tepsinyt, sillä nyt Tom oli täysin hiljaa. Jackia vain huolestutti Tomin uintitaito, mikäli tämä pudotettaisiin alas.

”Päästä Jane!” Will huudahti samassa. Hän veti pistoolin esiin ja painoi sen piipun Johnin takaraivoa vasten. ”Ammun pääsi tohjoksi, jos et päästä häntä.”

Hitaasti John veti veitsen pois Janen kaulalta ja tyrkkäsi sitten naisen kauemmas itsestään hänen miehistönsä tuijottaessa vaitonaisina.
”Olipa nokkelaa”, John totesi.
”Kukaan ei liiku tai tapan hänet!” Will huusi kiinnittämättä huomiota miehen sanoihin. Samassa John kuitenkin käännähti ympäri ja upotti veitsensä suoraan miehen vatsaan työntäen sitä sitten sisään ja ylöspäin. Willin ote aseesta kirposi ja hän romahti kannelle samalla hetkellä, kun John veti veitsensä ulos.
”Tappakaa kaikki!” John huusi ja veti oman miekkansa esiin.
”Hyökätkää!” Jack vastasi siihen.

Jackin ja Johnin miehet ryntäsivät kumpikin kohti toisiaan pyrkien hyppäämään toiseen laivaan. Jack itse suuntasi juoksuaskelin kohti Yuria, joka virnisti kärsineillä hampaillaan, ennen kuin päästi irti Tomin paidan selkämyksestä. Jack loi mieheen yhden ainoan murhaavan katseen, mutta hyppäsi sitten Tomin perään. Kukaan ei tappaisi hänen poikaansa.

~o~

Jane tuijotti Williä kauhuissaan. Miehen saamasta haavasta pulppusi verta, vaikka tämä yritti käsillään painaa sitä umpeen. Nainen polvistui hänen viereensä yrittäen itsekin peittää haavaa käsillään.
”Älä sinäkin kuole!” hän huusi epätoivoisesti. Will oli kalpea, mutta hänen katseessaan näkyi huolta.
”Pelasta itsesi, äläkä välitä minusta”, mies sanoi.
”En! Minä vien sinut pois täältä!” Jane intti. Valitettavasti hänkin tajusi, että taistelu riehui joka puolella heidän ympärillään, eikä hänellä ollut mahdollisuutta pelastaa Williä, ennen kuin se olisi ohitse.

Jane vilkuili ympärilleen epätoivoisesti miettien, mitä oikein voisi tehdä. Hän näki, että joku Johnin miehistä lähestyi heitä hyvää vauhtia. Lopulta hän tempaisi miekan Willin vyöltä ja nousi.
”Paina sitä saamarin haavaa niin kovaa kuin voit!” hän huusi puristaessaan miekan kahvaa verestä märällä kädellään. Hän tiesi, ettei taistelusta tulisi helppo. Liikkuminen kädet kahlittuna tulisi olemaan huomattavasti vaikeampaa, eivätkä miehet yleensäkään olleet helppoja vastuksia.

~o~

Jack tunsi vaatteidensa painon kiskovan häntä suoraan pohjaa kohti. Oli raskasta uida kokovarustuksessa, mutta aikaa riisumiselle ei ollut. Edessään hän erotti juuri ja juuri räpiköivän, uppoavan hahmon.

Mies kauhoi vettä käsillään ja suuntasi pientä hahmoa kohti. Oli uskomatonta, että hän pelasti jo toista perheensä jäsentä hukkumasta samana yönä. Tom tuntui kuitenkin lipuvan koko ajan kauemmas ja kauemmas, eikä Jackin ollut mitenkään helppo ponnistella eteenpäin. Hän alkoi pian jo tuntea, ettei keuhkoissa ollut tarpeeksi happea, mutta sinnikkäästi hän kuitenkin eteni. Hän ei jättäisi poikaansa kuolemaan.

Kaikin voimin kauhoen Jack lopulta tavoitti takin selkämyksen. Hän puristi nyrkkinsä tiukasti sen ympärille ja suuntasi sitten takaisin ylöspäin niin nopeasti kuin suinkin. Takki, varusteet ja Tom tuntuivat painavan melkein liikaa, joten lopulta hänen oli karistettava ensimmäinen yltään, vaikka se hieman kirpaisikin sydäntä. Mieluummin kuitenkin takki kuin heidän molempien henget.

Raitis yöilma tuntui paremmalta kuin koskaan, kun Jack vihdoin kiskoi sitä keuhkoihinsa. Tom kuulosti yskivän keuhkonsa pihalle, mutta muuten poika vaikutti melkoisen terveeltä.
”Älä enää koskaan säikyttele minua tällä tavoin”, Jack huomautti pojalle. Tom katsoi isäänsä silmiään räpytellen.
”Äiti?” poika sai lopulta kysyttyä.
”Äiti on ihan kunnossa. Ja nyt sinä menet hänen luokseen ja minä käyn kynimässä yhden kanan”, Jack vastasi. Hän kiepsautti Tomin selkänsä päälle ja käski poikaa pitää kiinni. Sitten hän lähti uimaan kohti Pearlia ihmetellen, mistä hän vielä tämän jälkeen saisi voimia Johnin hoitelemiseen.

Will oli kaikeksi onneksi jättänyt köyden roikkumaan Pearlin toiselle puolelle, kun hän oli lähtenyt suorittamaan yllätysiskuaan Nightmarelle. Jack tarttui nyt tuohon köyteen ja alkoi kiskoa sekä itseään että Tomia ylös kannelle toivoen, ettei siellä olisi liikaa hulinaa. Hänen helpotuksekseen suurin osa taistelusta keskittyi toiselle laivalle, joten hän pääsi turvallisesti livahtamaan poikansa kanssa kapteenin hyttiin. Humala tuntui koko ajan vain kaikkoavan, mutta Jackin vointi ei enää ollut paras mahdollinen. Yölliset uintireissut, hätä ja huoli olivat vieneet melkoisesti hänen voimiaan.

Ann makasi sängyllä Gibbsin hyöriessä naisen ympärillä. Mies oli tyrkännyt naiselle rommipullon käteen ja yritti selvästikin sorkkia luotia pois naisen olkapäästä tämän huutaessa korvia riipivästi. Huomatessaan Jackin Ann ponnahti istumaan ja kirosi sitten ääneen, kun Gibbs sohaisi häntä kipeästi.
”Jack! Tom! Te olette hengissä!” nainen sai huudettua, ennen kuin vajosi takaisin sängylle. Tom pudottautui isänsä selästä ja ryntäsi sängyn vierelle.
”Äiti!” Poika yritti halata Annia, mutta Gibbs työnsi hänet kauemmas.
”Äitisi pitää ensin saada yhdeksi kappaleeksi. Haluatko ruveta apupojaksi?” mies tuhahti. Tom nyökkäsi kalpeana. ”Hyvä, laita tuo lanka neulaan, niin ompelen äitisi, heti kun luoti saadaan ulos”, Gibbs jatkoi suoraan. ”Ja sinä, hörpi sitä rommia!” hän kivahti Annille kääntyen vielä vilkaisemaan Jackia. ”Mitä sinä siinä tuijotat? Ala kalppia hoitelemaan se inisevä pentu, ennen kuin se tulee hoitelemaan sinut!”
”Kukahan täällä on kapteeni?” Jack huomautti, mutta kaappasi mukaansa vain toisen pistoolin ja lähti sitten miekkoineen, pistooleineen takaisin kannelle mukisematta. Ann ja Tom olivat nyt hyvissä käsissä, joten hän saattaisi keskittyä oleelliseen.

Jack juoksi kannen halki valmistautuen hyppäämään toiselle laivalle taistelun sekaan. Hän erotti kuunvalossa vaalean päälaen, jota kohti hän halusi suunnistaa. John maksaisi siitä, mitä oli tehnyt hänen perheelleen. Ajattelematta mitään muuta Jack taisteli tietään kohti nuortamiestä. Vaikka hän oli aiemmin epäillyt jaksamistaan, vihan voima tuntui olevan väsymystä suurempi.

”John!” Jackin ääni kajahti kannen poikki. Moni vilkaisi häntä, mutta vain yksi miehistä lähti tulemaan kohti. John juoksi suoraan Jackia päin miekka ojennettuna. Jack pyörähti nopeasti pois toisen miehen tieltä, mutta nuorukainen oli selvästi tilanteen tasalla, koska hän kääntyi salamannopeasti suunnaten uuden piston miekallaan kohti Jackia.

Jack kiepsahti hitusen sivulle ja torjui saman tien iskun omalla miekallaan. John tuntui kehittyneen taidoissaan sitten edellisen taistelun. Tosin olihan kuudessa vuodessa aikaa hioa kykyjään, joten eipä tuo ollut suurikaan ihme. Tieto ei kuitenkaan ilahduttanut Jackia, sillä hän oli toivonut selviytyvänsä ottelusta nopeasti.

Miekat kalahtelivat toisiaan vasten miesten ryhtyessä hurjaan ja tappavaan tanssiin. Mistään leikistä ei ollut kyse, jos oli koskaan ollutkaan. Kumpikin tunsi olevansa oikeutettu tappamaan toisen osapuolen. Nyt oli velkojen maksun aika, maksaja ei vain ollut vielä täysin selvillä.

”Miltei päihität isäsi, poika”, Jack totesi väistäessään jälleen Johnin pistoa. ”Tosin hän jopa sai kerran iskunsa perille asti.”
”Sinä et ole oikeutettu puhumaan isästäni!” John ärähti ja viha välähti hänen silmissään. Raivon vallassa hän syöksyi kohti Jackia, eikä tajunnut ansaa, ennen kuin miekka oli jo uponnut hänen vatsaansa.
”Etkä sinä syyttämään minua hänen kuolemastaan”, Jack vastasi siihen. ”Jos ammuinkin hänet kerran, hän sai toisen mahdollisuuden, kuten jo sanoin. Sitä en tiedä, voidaanko sinusta vielä sanoa samaa.” Jack veti hitaasti miekkansa pois Johnin vatsasta ja tyrkkäsi miestä kohti reelinkiä.

John piteli vatsaansa ja horjui taaksepäin, muttei kuitenkaan kaatunut. Jack asteli uudestaan häntä kohti ja tönäisi kovempaa. Johnin selkä tärähti kipeästi reelinkiin, kun Jack tarttui häntä takkuisista vaaleista hiuksista.
”Toivotaan, että Lentävä Hollantilainen purjehtii tästä ohitse, ennen kuin ehdit mädäntyä kovin pahasti”, hän totesi ja työnsi sitten nuoren miehen alas laivasta.

~o~

Jane puristi miekkaa kädet täristen rasituksesta. Jotenkin hän oli saanut pidettyä yhden miehen pois kimpustaan ja sitten hän oli myös onnistunut suojelemaan Williä. Hän alkoi kuitenkin olla epätoivoinen, sillä taitavinkaan miekkailija ei ollut kovin kummoinen kahleet ranteissa… ja häntä alkoi väsyttää. Päivä oli ensinäkin ollut pitkä, hänen päätään särki yhä ilkeästi ja taistelu oli verottanut suurimman osan hänen voimistaan.

Minun on pakko pelastaa Will, Janen päässä kuitenkin takoi kaiken epätoivon keskellä. Hän ei voinut nyt luovuttaa. Hän kohotti miekkaa, vaikka kahleet ranteissa painoivat jo aivan liikaa. Hän joko voittaisi taistelun tai kuolisi yrittäessä.

”Kapteeni John Barbossa on kuollut!” kajahti samassa huuto pitkin kantta. Kaikki kääntyivät katsomaan huutajaa, joka paljastui Jackiksi. Johnin miehistö tuntui joutuvan hämilleen, mutta lopetti sentään taistelun.

Hetken kuluttua Jane huomasi Yuriksi nimetyn miehen vetävän miekkansa uudestaan esille ja astelevan Jackia kohti.
”Älä uneksikaan, et laiva ois sun!” mies ärähti omituisella korotuksellaan.

Jack mittaili miestä hetken ajan katsellaan ja työnsi oman miekkansa sitten tupeen ja kumarsi tälle.
”Miehistöni poistuu tältä laivalta ja sen jälkeen olette täysin vapaita purjehtimaan, minne ikinä haluattekaan, arvon herra”, hän sanoi. Yuri jäi hämmentyneenä tuijottamaan Jackia, eikä osannut sanoa mitään. Janea meinasi alkaa naurattaa miehen hölmistynyt ilme ja hän epäili, ettei tämä ollut edes täysin ymmärtänyt, mitä Jack oli juuri sanonut.

Kaikki olivat tuijottaneet hiljaisina kohtausta, mutta hetken päästä alkoi kauhea kohina, kun Johnin entinen miehistö alkoi kiistellä siitä, kenelle kapteenius nyt kuuluisi. Jack komensi omia miehiänsä palaamaan takaisin Pearlille. Jotkut näyttivät melko pettyneiltä, kun taistelu oli päättänyt kesken kaiken, mutta kukaan ei kuitenkaan yrittänyt aloittaa uuttakaan.

Jane katseli hymyillen syntynyttä tilannetta ja kääntyi sitten ympäri. ”Will, me voitimme!” hän huudahti. ”Will?” hän kysyi sitten, kun mies ei vastannut mitään. Kauhistuneena hän ryntäsi kalpean miehen luokse. Veri oli tahrinut paidan etumuksen melkein kokonaan, samoin Willin kädet, eikä miehen rintakehä enää kohoillut. Willin silmät tuijottivat Janea ilmeettöminä.

Nuori nainen puri huultaan ja pakotti sitten kätensä Willin otsalle. Hän veti kätensä alas painaen samalla miehen silmät kiinni, mutta lyyhistyi sitten tämän rintaa vasten. Taistelu oli ollut turha. Will oli poissa… ainoa mies, johon Jane oli ikinä ihastunut, oli kuollut. Menetetty. Jane purskahti lohduttomaan itkuun, sillä vasta nyt hän saattoi myöntää todelliset tunteensa Williä kohtaan. Vasta nyt, kun oli jo liian myöhäistä.
”EI NÄIN VOI KÄYDÄ!” naisen huuto kiiri pitkin kuun valaisemaa kantta.

Karibian kuumat tuulet: Luku 52

Luku 52

Panttivangit

Johnin katse tuntui lävistävän Janen, mutta nainen hymyili miehelle sitkeästi. Sillä hetkellä hän tunsi itsensä äärimmäisen likaiseksi ja ällöttäväksi, mutta tuo tunne ei ollut mitään häntä painavaan murheeseen verrattuna. Hän oli vajonnut jo niin alas, ettei mikään voisi enää häpäistä häntä pahemmin.
”Voisithan sinä ehkä kelvatakin”, John mutisi lopulta mittailtuaan naista hetken aikaa. ”Olethan sinä vähän vanhaksi päässyt, mutta toisaalta Ann olisi ollut vielä vanhempi.”
”No, sitä minäkin, että sinä olet järkevä mies, jonka kanssa voi neuvotella asioista”, Jane sanoi ja pakotti itsensä hymyilemään edelleen. Hän mietti, pitäisikö hänen avata ylin nappi paidastaan, mutta sen hän kuitenkin päätti jättää tekemättä.
”Minun täytyy kuitenkin miettiä asiaa”, John totesi tyynesti ja alkoi tehdä lähtöä selliltä.
”Et kai sinä aio minua tänne jättää?!” Jane kivahti, mutta pehmensi nopeasti sitten ääntään ja mutristi hieman huuliaan (Ann oli tehnyt niin, kun oli mukamas mököttänyt Jackille). ”Ethän sinä todella haluaisi jättää minua tänne? Täällä on kovin likaista, märkää ja yksinäistä…”

Miehen pysähtyessä uudestaan tuijottamaan naista Jane tunsi sydämensä hakkaavan pelosta. Häntä pelotti jäädä kaltereiden taakse kyvyttömäksi auttamaan Tomia, mutta toisaalta hän pelkäsi myös, mitä tapahtuisi, jos hän pääsisi pois sieltä. Hänellä ei ollut aseita, sekä miekka että pistooli oli takavarikoitu, eikä hän ollut ollenkaan varma, että pystyisi ilman kättä pidempää puolustautumaan riittävän hyvin.
”Olet vähän turhan innokas”, John sanoi sitten. ”Sinä juonit jotain.”
”Tietenkin minä juonin… hupsu”, Jane vastasi. Hänen sisunsa kuohui, mutta hän taisteli pitääkseen sen kurissa. ”Kukapa nainen haluaisi seisoskella pilssivedessä? Vaikken ehkä pukeudu kuin lady, olen silti nainen.”

Seurasi jälleen piinaava hiljaisuus, jonka aikana Jane päästi syvän huokauksen. Hän vaihtoi painoa toiselle jalalle ja leikitteli hiustensa kanssa. Hän ei taatusti ollut koskaan ollut vähemmän oma itsensä ja hän pelkäsi, että se näkyisi päälle päin. Tällainen käytös ei missään määrin ollut hänelle luontevaa, eikä hän voinut kuvitella, että olisi yrittänyt näin typerin keinoin vietellä edes… edes… no, ketään miestä. Ei hän halunnut ajatella nyt ketään tiettyä, sillä moiset ajatukset vain häiritsisivät häntä.
”Sinuun ei voi luottaa”, John totesi kuitenkin.

Jane tunsi hartioidensa lysähtävän. Miten naiset oikein tekivät temppunsa? Miten mies kiedottiin pikkusormen ympärille? Vai oliko oikeasti niin kuin Jane oli itse aina ajatellut… Miehet hallitsivat kaikkea, myös naisia, ja naisten ainoat keinot selviytyä olivat joko antautua miehille tai sitten olla kuin miehet. Tähän asti Jane oli selvinnyt jälkimmäisellä tavalla, mutta mitkään miehiset keinot eivät saisi häntä ulos sellistä. Nyt vain näytti, etteivät naiselliset temputkaan siihen auttaneet. Tietysti hän olisi voinut luvata kalleimpansa miehelle, mutta yksikään nainen ei sanonut sellaista suoraan… ei edes huora. Sitä paitsi kaikki tiesivät, että itseään auliisti tarjoilevat naiset olivat enemmän kuin epäluotettavia. Mädäntyisikö hän täällä niin kauan, kunnes häntä alettaisiin pitää tarpeettomana ja hänet tapettaisiin?

Samassa Jane kuuli Johnin viheltävän. Portaikosta kantautui kiirehtiviä askelia. ”Yuri, tuo kahleet ja katso, että typykkä kiinnitetään niihin kunnolla”, John totesi karskin näköiselle takkutukkaiselle miehelle.
”Aye aye, sir”, mies vastasi kummallisen terävällä korostuksella, millaista Jane ei ollut koskaan aiemmin kuullut. Yuri katosi portaikkoon, mutta palasi pian raskaat kahleet mukanaan. Hän näytti niitä Janelle ja hymyili leveästi hampailla, jotka olivat puoliksi mustuneet.

John nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Janea. ”En luota sinuun, mutta pääset kyllä kahleista, jos osoittaudut sanojesi mittaiseksi… naiseksi”, hän sanoi ja antoi katseensa kulkea pitkin Janen vartaloa, jonka kaaret saattoi nyt erottaa melko hyvin, kun naisen vaatteet olivat kastuneet pilssivedestä ja liimautuneet ihoon kiinni. Jos katsoi tarkemmin, niin jokainen saattoi helposti huomata, että törkyisen ulkokuoren alla oli piilossa sievä ja jäntevä nuori nainen.

Nuori kapteeni avasi sellin oven ja päästi Yurin astelemaan sisälle. Jane kavahti vaistomaisesti taaksepäin, kun suuri mies tunki lähelle häntä, mutta kun hän tajusi Johnin tuijottavan, hän lopulta ojensi kätensä eteenpäin kiltisti. Yuri kiinnitti viivytellen kahleet paikoilleen tuijottaen samalla avoimesti Janen paidan etumusta.
”Älä yritä mitään. Tiedät, että ensimmäinen kierros kuuluu kapteenille!” John ärähti.
”Kyllä, sir”, Yuri mutisi ja tyrkkäsi sitten Janen edellään ulos sellistä niin, että pilssivesi loiskui.

Jane oli kompastua, mutta ennen kuin hän ehti kaatua, John oli jo auttanut hänet tasapainoon.
”Pahoittelen varotoimia, mutta minun on oltava varma”, mies sanoi ja antoi kätensä kulkea vaaleiden hiustensa halki. ”Yuri, missä se kakara on?”
”Pentu on lukittuna varastossa. Se puri Ahmedia käteen”, Yuri vastasi ja silmäili Janea edelleen niin, että naisesta alkoi tuntua, että hän oli jonkinlainen näyttelyesine.
”Hyvä, tuo hänet kannelle, kun käsken”, John sanoi ja lähti ohjaamaan Janea portaikkoon.

Jane käveli kiltisti Johnin edellä portaita pitkin ylöspäin yrittäen samalla hahmottaa laivaa kokonaisuutena. Ensin hänen täytyisi saada selville, missä oli varasto, johon Tom oli teljetty. Sitten hänen täytyisi keksiä pelastussuunnitelma siltä varalta, ettei John pitäisi lupaustaan pojan vapauttamisesta.

Kannella oli melko pimeää, mutta valtava kuu oli kuitenkin kipuamassa läheisen saaren takaa taivaalle. Pian se valaisisi meren ja laivan kannen. Jane tuijotti kiihkeästi saarta, eikä hänellä ollut epäilystäkään siitä. Tuon metsän halki pääsi Tortugaan, jos vain tunsi reitin. He eivät olleet purjehtineet edes kovin kauas. Nainen ei kuitenkaan sanonut mitään vangitsijoilleen.
”Joko Black Pearl on ilmestynyt näkyviin?” John huusi märssykoriin ja piti samalla Janen ranteesta kiinni. Vaikka nainen olikin kahlehdittu, ei silti ollut täysin varmaa, etteikö tämä voisi yrittää jotain kieroa.
”Ei vielä!” kuului vastaus.

Jane tunsi Johnin puristuksen kovenevan. Tuo idiootti siis oletti Jackin tietävän, missä he olivat. Oli mahdollista, että John oli jättänyt Jackille viestin, mutta jos Jane yhtään tunsi veljeään, tämä ei ryntäisi suinpäin ansaan, vaan tekisi jotain ovelaa. Ei olisi ihme, vaikka Jack saapuisi maista, eikä suinkaan mereltä.
”Mitä aiot tehdä, kun veljeni tulee?” Jane kysyi kujertavalla äänellä ja loi syvän katseen Johniin. Miten jotkut naiset osasivat toimia tällä tavoin luonnostaan? Janesta leikki olisi tuntunut typerältä, ellei hänen ja Tomin henki olisi riippunut siitä.
”Heitän hänen pentunsa hänelle ja ilmoitan ottavani sinut”, John vastasi omahyväisesti hymyillen, mutta pysähtyi sitten miettimään. ”Ei, sittenkin on parempi, että sinä ilmoitat jääväsi tänne ja julistat, että olette tästä lähin vihollisia. Kiellät Jackia hyökkäämästä Nightmarelle, niin se on laivani nimi, ja käsket hänen antaa sinun purjehtia pois.”
”Kuulostaa suunnitelmalta”, Jane vastasi. ”Mutta miksemme vain jättäisi nappulaa maihin ja purjehtisi sitten pois?”
”Koska haluan nähdä Jackin kärsivän!” John ärähti. ”Aion myös myöhemmin ryöstää Pearlin, mutta se on paljon hienompaa, kun sinä olet silloin mukana hommassa.”

Jane alkoi olla melko vakuuttunut siitä, ettei John ollut täysin järjissään. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Jack ollut loukannut miestä joskus pahasti, mutta silti… Ei täysjärkinen ihminen kehittäisi noin pähkähullua suunnitelmaa tai ylipäätään hautoisi kostoa vuositolkulla.

”Black Pearl horisontissa!” kuului samassa huuto märssykorista.

~o~

”Tuntematon laiva näkyvissä! Seilaa oudon lipun alla!” Matson karjui märssykorista alas ruorille.
”Sitä kohti!” Jack karjahti ja puristi ruoria niin kovaa, että hänen rystysensä muuttuivat miltei valkoisiksi. Ann puolestaan ryntäsi reelingille haluten nähdä laivan ja sen kannella olijat mahdollisimman pian.
”Kapu, tulitammeko, kun olemme tarpeeksi lähellä?” eräs nuorista miehistön jäsenistä ilmestyi kysymään Jackilta. Hänestä näki päällepäin, ettei hän ollut aiemmin ollut meritaistelussa ja odotti sitä innokkaasti.
”EMME TODELLAKAAN!” Ann huusi saman tien, ennen kuin Jack edes ehti vastata.
”Kuulit, mitä hän sanoi”, Jack sanoi nuorukaiselle. ”Poikani voi olla laivassa, emmekä vaaranna hänen henkeään.”
”Aye, sir”, nuorimies vastasi ilmeisen pettyneenä, mutta palasi sitten reelingille valmistautuen lähitaisteluun, mikäli sellainen tilaisuus vain tulisi.

Black Pearl suuntasi kohti toista laivaa tasaista vauhtia. Pian joukko erotti kyljessä lukevan nimen, ”Nightmare”. Laiva seisoi noin sadan metrin päässä saaren rannasta, mutta sitä ei oltu ankkuroitu, joten saattoi helposti päätellä, että se aikoi purjehtia pois paikalta piakkoin.
”Jane on kannella!” Matson huusi yhtäkkiä alas. ”Hän on kaiketi kahleissa!”
”Näkyykö Tomia?” Ann kysyi välittömästi.
”Ei.”

Ann puristi täristen reelinkiä ja toivoi, että hän pikkupoikansa oli yhä elossa. Nightmare oli pian aivan lähellä, joten nainen saattoi kuitenkin itse nähdä, ettei Tomia näkynyt sen kannella. Sen sijaan sinne oli kokoontunut hampaisiin asti aseistautuneita miehiä, heidän ilmeinen kapteeninsa, John, joka oli juuri vetänyt esille veitsen ja asettanut sen Janen kaulalle.
”Käskekää Yurin tuoda poika!” Johnin karjaisu kantautui Pearlin kannelle asti saaden Annin mielen hieman rauhoittumaan.

Jack komensi Cottonin ruoriin ja asteli itse Annin vierelle reelingille. Kauempana seisoskellut Will sen sijaan kiersi kannen toiselle puolelle ja lähti köyden varassa laskeutumaan alas mereen.

”Kuules, kloppi, voisit jo lopettaa tämän leikin!” Jack huusi toisen laivan kannelle. Pearlilla ja Nightmarella oli enää parisen metriä väliä, ja kummankin miehistö valmistautui taistelemaan heti käskyn saatuaan.
”En lopeta, ennen kuin olen saanut haluamani!” John vastasi vakaalla äänellä ja painoi veistä Janen kurkkua vasten.
”Mitä sinä sitten haluat?!” Ann raivosi miehensä viereltä saaden Johnin kiinnittämään huomionsa häneen.
”Sinä? Sinun piti olla kuollut!” John karjaisi. ”Ampukaa hänet!”

Ennen kuin kukaan Pearlilla ehti reagoida, laukaisun ääni halkaisi ilman. Annin vartalo nytkähti taaksepäin ja hyvin pian sen jälkeen nainen putosin Pearlin kannelle.
”ÄITI!” kuului surkea huuto heti perään ja juuri kannelle tuotu Tom rimpuili Yurin otteessa. Pojan kasvot olivat vääristyneet kauhusta, surusta ja pelosta. Hän itki ja huusi yhtä aikaa yrittäen epätoivoisesti päästä irti.

Karibian kuumat tuulet: Luku 51

Luku 51

Pelastakaa laivapoika Tom

”Jack, minusta tuntuu, että sinä salaat jotain”, Will totesi istuessaan Black Pearlia kohti suuntaavan soutuveneen nokassa.
”Kuules poju, jos kapteeni Jack Sparrow salaa jotain, siihen on olemassa hyvä syy”, Jack ärähti. Hän ei sillä hetkellä ollut todellakaan oma itsensä. Hän kohottautui soutuveneessä sen verran kuin oli turvallista ja nosti kädet suulleen torveksi. ”Valmistautukaa lähtöön välittömästi!” hän huusi laivalla toivoen, että jäljelle jäänyt miehistö panisi vipinää kinttuihin. Ilmeisesti huuto oli kuultu, sillä laivan kannella alkoi välittömästi tapahtua.
”Nostakaa ankkuri!” Annin ääni kaikui veden pintaa pitkin soutuveneelle asti.
”Jokin sentään toimii…” Jack jupisi.

Will tuijotti kapteenia huolestuneena. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei Jackin pitäisi nyt salata mitään yksityiskohtia, sillä edessä olisi epäilemättä meritaistelu. Will oli ennenkin joutunut hankaluuksiin Jackin salailuiden takia, eikä hän nyt olisi välittänyt mistään odottamattomista käänteistä. Vaikutti kuitenkin siltä, ettei Jack aikoisi jakaa tietojaan, oli niistä hyötyä muille tai ei.

Nuorukaista huolestutti moni muukin asia. Päällimmäisinä hänen mielessään olivat tietenkin Jane ja Tom. Ei ollut ollenkaan varmaa, että nuo kaksi olisivat elossa ja jos olivatkin, niin he olivat suuressa vaarassa. Tomista ei olisi kenellekään hyötyä, paitsi ehkä, jos halusi kiristää Jackia, mutta siitä ei ilmeisesti ollut nyt kyse. Muutenhan John olisi jättänyt jonkinlaisen viestin, eikä vain kadonnut poika mukanaan. Mitä taas Janeen tuli… No, Jane oli nainen, ja moni merimies joutui elämään pitkiä aikoja puutteessa. Will ei edes kestänyt ajatella, mitä naiselle saattaisi tapahtua laivalla. Kyseisen Johnin miehistö tuskin kunnioittaisi tätä samalla tavalla kuin Jackin miehet.

Edessä olevaa selkeää taistelua Will ei pelännyt. Hän oli tottunut miekankäyttelijä, eikä hän ollut päästänyt taitojaan ruostumaan Port Royalin rauhallisina aikoinakaan. Itse asiassa viime kuukausina hän oli käyttänyt entistä enemmän aikaa harjoitteluun. Taistelun melskeessä olisi kuitenkin vaikea suojella Tomia ja Janea… Lisäksi Annkin olisi mahdollisesti vaarassa.

Hyvin pian viimeisetkin soutuveneet oli nostettu takaisin Pearlin kannelle, ja miehistö valmistui täyttä häkää lähtöön. Kukaan ei kitissyt yllättävästä lähdöstä sen enempää kuin oli vastustellut aiempaa etsintäreissuakaan, sillä Tom oli koko laivan lemmikki. Hän oli voittanut paikkansa karskien merirosvojen sydämissä ja ansaitsi todellakin tulla pelastetuksi. Edes Gibbs ei mutissut mitään huonosta onnesta, mutta hörppäili kuitenkin tuntuvaan tahtiin taskumatistaan.

Jack marssi ruorille, minne Ann oli asettunut. Naisen silmät punottivat yhä itkemisen jäljiltä, mutta yön pimeydessä ei voinut sitä oikeastaan erottaa.
”Johnilla on tätä nykyä oikein oma laiva”, mies totesi ottaessaan paikkansa ruorilla. Ann jäi hänen viereensä seisomaan huolestunut ilme kasvoillaan.
”Tiedätkö ovatko… kai he ovat yhä elossa?” nainen kysyi hiljaisella äänellä.
”Minut John haluaa, ei hän ole niin typerä, että tappaisi heidät, ennen kuin on saanut minut laivalleen”, Jack vastasi, vaikkei itsekään täysin uskonut sanojaan. Kuten Will, hänkin oli varma, että jos John olisi halunnut kiristää häntä, mies olisi jättänyt jonkinlaisen viestin, eikä vain lähtenyt raukkamaisesti karkuun. Sitä paitsi John oli lähettänyt viestin silloinkin, kun hän oli kaapannut Annin kuutisen vuotta sitten. Jackista oli kuitenkin parempi, ettei hän toistaiseksi mainitsisi ajatuksistaan Annille, sillä nainen näytti muutenkin siltä, että oli hermoromahduksen partaalla. Oikeastaan Jack olisi halunnut toimittaa Annin Tortugaan Anamarian luokse turvaan, mutta ei ollut enää aikaa ylimääräiselle soutureissulle maihin, eikä Jack edes uskonut, että Ann olisi lähtenyt sinne tappelematta vastaan. Aikaa oli tuhlaantunut jo tarpeeksi, joten riski olisi nyt vain yksinkertaisesti otettava.
”Matson, ilmoita heti, jos näet jotain!” kapteeni huusi nuorukaiselle, joka kipusi parasta aikaa kohti märssykoria.
”Aye, aye, sir!” kuului innokas vastaus, mutta sitä Jack hädin tuskin kuuli. Hän oli keskittynyt tuijottelemaan horisonttiin. John ei voinut olla kovin kaukana, kenties ryökäle oli purjehtinut vain niemen toiselle puolelle, jotta ei olisi suoraan lähtevien laivojen näkökentässä.

~o~

Jane hieroi ohimoaan, jota särki ilkeästi. Hänellä oli äärimmäisen huono olo, eikä sitä parantanut haiseva vesi, joka oli kastellut hänet melkein kokonaan. Yökkien nainen avasi silmänsä ja yritti katsella ympärilleen. Hänen silmissään vilisi tähtiä, mikä sai hänet voihkaisemaan.

Nainen joutui vetämään syvään henkeä, mutta sekin vain pahensi oloa, sillä hänen sieraimensa täyttyivät epämiellyttävästä hajusta. Lopulta hän kuitenkin pakottautui nousemaan istumaan ja avaamaan silmänsä. Hyvin hitaasti ympäristö alkoi valjeta hänelle: kalterit, pilssivettä lattialla, yksinäinen öljylamppu parin sellin päässä… Hän oli laivassa, eikä laiva taatusti ollut Black Pearl, sen näki heti. Jane tunsi tuon laivan paremmin kuin minkään muun paikan maailmassa. Tämä laiva oli jonkun toisen, sillä hän ei ollut koskaan nähnytkään sitä… ainakaan sisäpuolelta.

Epävarmasti Jane hivuttautui istumaan seinään kiinnitetylle penkille ja hieroi ohimoitaan. Hän alkoi kerrata viime aikaisia tapahtumia yrittäen siten saada selville, missä hän tarkalleen ottaen oli. Hän muisti paenneensa Tom sylissään ja jättäneensä Annin pulaan, mikä ilmeisesti oli johtanut naisen kuolemaan, koska se John-tyyppi oli miltei heti lähtenyt Janen perään.

Jane oli yrittänyt paeta sivukaduille, mutta tuntemattomat miehet olivat piirittäneet hänet. Tom oli ryöstetty hänen sylistään ja kun hän oli yrittänyt puolustautua miekan ja pistoolin avulla, hänet oli voitettu miltei heti. Sen jälkeen hän ei muistanut kerta kaikkiaan mitään… ilmeisesti joku oli kajauttanut häneltä tajun kankaalle.

Naisella ei ollut aavistustakaan, mitä Tomille oli tapahtunut. Ainakaan poika ei ollut hänen kanssaan tässä haisevassa kopissa. Oli siis mahdollista, että Tom oli seurannut äitiään manan maille tai sitten poika oli jossain muualla laivassa, mikä ei sekään ollut hyvä asia. Jane ei pystyisi täältä käsin suojelemaan veljenpoikaansa. Hän oli möhlinyt pahemman kerran jäädessään niin myöhään Tortugaan. Ensinäkin hän oli tavallaan aiheuttanut Annin kuoleman ja toiseksi hän oli saattanut tapattaa jopa Tomin omalla typeryydellään. Hän oli myös itse vankina, eikä uskonut pysyvänsä hengissä kovinkaan pitkään. Suoraan sanottuna hän oli ryöstänyt perheen omalta veljeltään. Ajatus tuntui musertavalta.

Pitkästä aikaa Jane tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän oli itse menettänyt kaiken äitinsä kuoleman mukana, mutta tavattuaan Jackin uudestaan Tortugassa, hän oli saanut itselleen perheen uudestaan. Jack oli hänelle kaikki kaikessa, Tom oli melkein oma lapsi… ja jopa Ann oli loppupelissä ollut melko siedettävä, ehkä hänet olisi voinut luokitella ärsyttäväksi, mutta rakkaaksi isosiskoksi. Nyt Jane oli tuhonnut kaiken. Miten hän ikinä voisi näyttäytyä veljensä edessä, jos selviäisi itse tästä hengissä? Hän ei ansainnut elämää, koska oli riistänyt sen jo mahdollisesti kahdelta muulta, eikä Jack enää edes sylkisi häneen päin tämän kaiken jälkeen.

”Kappas, neiti Tuittupääkin on jo hereillä”, ivallinen ääni kuului samassa. Jane pyyhkäisi hyvin nopeasti kyyneleet silmistään ja nousi seisomaan pysytellen kuitenkin jonkin matkan päässä kaltereista.
”En tiedä, kuka sinä olet, muttet tule selviämään tästä kovin vähällä!” nainen ärähti, kun vaaleahiuksinen mies ilmestyi hänen näköpiiriinsä.
”No jaa, et voisi viedä minulta mitään, mitä minulta ei sukusi vuoksi olisi jo viety”, mies vastasi tyynesti. ”Sparrow’han sinä olet? Äläkä yritä valehdella, piirteesi paljastavat kaiken.”
”Sukunimelläni ei ole mitään tekemistä sinun kanssasi”, Jane vastasi kylmästi.
”Eikö? Vaikka se pelastaisi Jack Juniorin hengen?” mies kysyi.
”Mitä? Onko Tom elossa? Päästä minut täältä!” Jane alkoi kiljua miltei hysteerisesti. Missä tahansa normaalissa tilanteessa hän olisi kyennyt hillitsemään itsensä, mutta nyt kaikki tunteet hyökyivät hänen ylitseen. Jos Tom oli hengissä, hän voisi ehkä jotenkin pelastaa pojan ja viedä tämän takaisin Jackin luokse, ennen kuin itse katoaisi.
”Toistaiseksi… tekisi kyllä mieleni päästää ilmat pihalle. Kuka sen ikäiselle nappulalle on antanut miekan? Niin-sanottu-kapteeni Sparrow ei taida pahemmin tietää, että lapset tulee kasvattaa kurilla ja nuhteella, eikä antaa heidän heilua teräaseiden kanssa vieraiden kimppuun”, John vastasi ja hymyili ilkeästi, mutta hieraisi samalla kättään, jonka ympärille oli kääritty riepu. Kankaan läpi näytti tihkuvan verta, joten Tom oli päässyt selvästikin yllättämään miehen. Jane vain toivoi, ettei poikaa oltu rangaistu kovinkaan raskaasti.

”Mitä sinä haluat?” Jane kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Mietitäänpä… Jack vei minulta sekä isäni että perintöni. Mitäkö haluan? Kaiken, mitä hänellä on tietenkin”, John vastasi ivalliseen sävyyn. ”Näin alkajaisiksi voisin hankkiutua eroon häiritsevistä perillisistä, sitten voisin napata hänen laivansa, eikä vaimokaan olisi ollut hullumpi ajatus… Pikku ongelma vain on, että se nainen taitaa mädäntyä jo meren pohjassa.”

Tieto oli musertava. Ann oli siis todellakin kuollut, ja tuo mies aikoi tappaa myös Tomin. Outoa oli vain se, ettei John ollut jo tehnyt sitä.
”Sinulla on jo laiva”, Jane yritti neuvotella ja heilautti kättään. ”Et siis tarvitse Pearlia. Ja koska Tom perisi sen, voit päästää hänetkin menemään.”
”Ja Jack pääsisi kuin koira veräjästä? Olet typerämpi kuin luulinkaan!” John ärähti ja nojautui lähemmäs kaltereita.

Jane nielaisi. Hänen päätään särki yhä hirvittävästi, eikä hän tuntenut olevansa mitenkään erityisen vahvoilla. Samassa hänen mieleensä juolahti kuitenkin jotain äärimmäisen typerää. Hän oli monesti seurannut sivusta, kuinka hänen kälyvainajansa oli käsitellyt naisellisilla konsteilla hänen veljeään. Toisinaan Jack oli ollut täysin Annin vietävissä. Kenties… Tosin sellainen ei ollut Janen tapaista, mutta Tomin takia hän oli valmis mihin tahansa.

”Tiedätkö… minä todella olen Sparrow’n sukua”, Jane aloitti ja yritti saada ääneensä samaa pehmeyttä, jota Ann oli joskus käyttänyt. Se kuulosti typerältä, mutta hänen olisi pakko yrittää. ”Itse asiassa olen Jackin pikkusisko, ja hän on kovin, kovin suojeleva minua kohtaan. Kerran eräs mies erehtyi kosimaan minua, mutta Jack loukkaantui siitä ikihyväkseen. Mikään ei suututtaisi häntä enempää kuin se, että minä antautuisin hänen pahimmalle viholliselleen.”
”Jatka”, John sanoi kiinnostunut ilme kasvoillaan. Jokin naisessa hämäsi häntä pahemman kerran, mutta kenties kyse oli vain siitä, että Jane oli maannut pilssivedessä jonkin aikaa, eikä siis taatusti ollut kauneimmillaan.
”Minä olen aika kyllästynyt seilaamaan Pearlilla ja kuuntelemaan typerän veljeni käskyjä”, Jane jatkoi ja alkoi samassa kieputtaa hiuskiehkuraa sormensa ympärille, kuten oli myös nähnyt Annin tekevän joskus. ”Mitäs sanot? Et voi saada Annia, jos hän kerran makaa Ahdin aitassa. Sen sijaan voisit saada jotain paljon parempaa…”
”Ja sinuako ei haittaa, että tapoin sukulaisesi?”
”Mitä? Sen kauhean akan? Miksi se minua häiritsisi? En koskaan edes pitänyt hänestä”, Jane nauroi. Hän pelkäsi, että hänen naurunsa kuulosti teennäiseltä, sillä suru puristi hänen sydäntään, mutta ilmeisesti John ei huomannut mitään.
”Ja ainoa vaatimuksesi on, että päästän pojan menemään?” mies varmisti.
”Aivan. Päästät pojan ja saat minut. Jack tulee kärsimään”, Jane vastasi. Hän astui lähemmäs kaltereita, kallisti hieman lantiotaan ja hymyili miehelle toivoen näyttävänsä viettelijättäreltä, mikä oli yllättävä toive sinällään, koska hän oli aina halveksinut miehiä vietteleviä naisia.

Karibian kuumat tuulet: Luku 50

Luku 50

Kostonkierre ja velanmaksu

Jack pyyhkäisi Black Pearlin kannella kuin myrskytuuli ja oli jo seuraavassa hetkessä komentamassa miehiään Tortugan kaduille etsimään Janea ja Tomia. Ann puolestaan selitti, että nämä olivat todennäköisesti paenneet Johnia, Jackin miehistön entistä jäsentä, mutta eivät välttämättä olleet päässeet miestä karkuun. Uusia miehistön jäseniä ohjeistettiin hyvin nopeasti siitä, miltä tämä John näytti, ja pian suurin osa joukosta olikin jo laskemassa soutuveneitä vesille.

Ann nojautui reelinkiä vasten ja tuijotti kaupunkiin. Sivusilmällä hän pisti merkille, että yksi laiva teki jossain kauempana lähtöä satamasta, muttei jaksanut pohtia asiaa sen enempää. Hänen sydäntään puristi nyt suurempi huoli.

Kuutisen vuotta sitten John oli onnistunut kaappaamaan Annin tässä samaisessa kyläpahasessa. Ties mitä mies olisi tehnyt hänelle, ellei Jack olisi ehtinyt ajoissa häntä pelastamaan. Nyt sama kohtalo todennäköisesti odotti Janea… ja mikäli Johnin puheet olivat totta, ja Jack todella oli tappanut hänen isänsä, Ann oli melko varma, että mies aikoi toteuttaa kostonsa Tomin kautta. Joko John surmaisi pojan tai sitten yrittäisi houkutella Jackin ansaan ja tappaa tämän Tomin silmien edessä. Kumpikaan vaihtoehdoista ei kuulostanut hyvältä.

”Rakas, pidä laivaa silmällä. Minä lähden miesten mukaan”, Jack sanoi yllättäen naisen selän takana. Ann käännähti ympäri.
”Haluan tulla mukaasi!” hän huudahti epätoivoisesti.
”Ei käy. Et ole siinä kunnossa, että voisit ryhtyä juoksemaan ympäri Tortugaa”, Jack vastusteli kuitenkin. ”Sitä paitsi tarvitsen ruoriin jonkun, johon voin luottaa… hätä tapauksen varalta.”
”Mikä se sellainen hätätapaus olisi?” Ann tivasi kädet uumallaan.
”Säännöstö, kyllä sinä tiedät…”
”Jokainen, joka jää jälkeen, jätetään jälkeen? Luuletko todella, että voisin jättää sinut ja Tomin ja häipyä Pearlilla?” nainen kivahti.
”Rakas, meillä ei ole aikaa tähän”, Jack sanoi melkein ärtyneesti. Hän suukotti naista huulille, mutta oli selvästikin muissa maailmoissa. Sitten hän jo kapusi viimeiseen soutuveneeseen, ennen kuin Ann ehti tehdä mitään.

Punapäinen nainen totesi, että kannelle oli hänen lisäkseen jäänyt yksi sammunut merirosvo, laivapoika, kokki sekä aliperämies Johnson, joka oli ollut miehistössä vasta noin puoli vuotta.
”Mitä Jack oikein kuvittelee… Laivalla purjehtimiseen vaaditaan vähintään kuusi miestä”, Ann jupisi itsekseen haluamatta ajatella paljon huolestuttavimpia asioita.
”Kraak, kuus miestä orrella!” kuului rääkäisy jostain kauempaa. Ann vilkaisi sivulleen ja totesi myös Cottonin jääneen joukosta. Hänelle ei tosiaan ollut jätetty kovin kummoista miehistöä.

Huokaisten nainen laahusti ruorille. Hänen kurkkunsa oli edelleen karhean kipeä meriveden nielemisestä, eikä olo muutenkaan ollut erityisen hyvä. Kaikki tuntui luhistuvan hänen ympärillään. Hänen lapsensa oli viety. Tomille oli käynyt samoin kuin Kelseylle, eikä Ann voinut olla ajattelematta, että Jackin lapset olivat jollain tavalla kirottuja. Kun mietti, mitä kaikkea mystistä näillä merillä oli tapahtunut, niin isältä lapsille siirtyvä kirous ei edes olisi kovin kummallista.

Ann tunsi jalkojensa tärisevän, eikä tiennyt, johtuiko se melkein-kuolema-kokemuksesta vai kenties pelosta. Joka tapauksessa hän istahti kannelle ja huomasi tuijottavansa paljaita varpaitaan. Tosiaan, hän oli menettänyt saappaansa ja miekkansa. Se oli kylläkin pieni huoli Tomin katoamisen rinnalla, mutta olisi kai parempi varustautua taisteluun. Eihän sitä tiennyt, vaikka John olisi tarkkaillut laivaakin ja hyökkäisi sopivan tilaisuuden tullen.
”Cotton, pidä silmällä kaikkea, mikä liikkuu!” nainen huikkasi ja kiirehti kapteenin hyttiin.

Penkoessaan Jackin arkkuja ja yrittäessään etsiä itselleen sopivia saappaita sekä edes jonkinlaista miekantynkää, nainen tunsi kyynelten vihdoin nousevan silmiinsä. Hän oli nähnyt Tomin viimeksi Janen sylissä satamassa, ja siitä tuntui olevan ikuisuus. Kenties hän ei enää koskaan saisi pidellä poikaansa sylissään, vaan joutuisi elämään samanlaisen katkeruuden kanssa kuin Mary. Ei näin voinut käydä! Kidnappaukset olivat niitä asioita, jotka aina tapahtuivat jollekulle toiselle, mutta eivät koskaan itselle. Kohtalon huumorintaju oli kieroutunut, sillä Tom oli viattomin ihminen koko maailmassa. Ei sellainen suloinen pikkupoika ansainnut tällaista julmaa kohtaloa.

Ann halusi yhtä aikaa huutaa ja raivota sekä hukuttautua kyyneliinsä, mutta hän ei saanut suustaan minkäänlaista huutoa, ainoastaan surkeaa ulinaa ja nyyhkytystä. Hän kirosi Johnin alimpaan Helvettiin ja vannoi, ettei koskaan antaisi miehelle anteeksi tämän tekoja. John oli mennyt kostonsa kanssa liian pitkälle ja maksaisi siitä vielä katkerasti, jos Tomin päästä olisi taitettu yksikään hius.

~o~

Jack syöksyi veneestä laiturille hurjaa vauhtia Will aivan kannoillaan. Nyt olisi voinut kuvitella, että kumpikin mies oli lähes selvinpäin, sillä heidän kasvoillaan ei todellakaan näkynyt humalaisen huvittuneita hymyjä. Erinomaisen hauska ilta oli saanut kaikkea muuta kuin mukavan käänteen.

Kapteeni pysähtyi hetkeksi ja komensi yhden miehistään vartioimaan veneitä kaiken varalta, muut hän jakoi pareittain haravoimaan Tortugaa eri suunnilta.
”Jos näette sen nulikan, niin raahatkaa hänet elävänä eteeni… paitsi jos Jane tai Tom ovat vaarassa ja tilanne vaatii välitöntä toimintaa”, hän ilmoitti yllättävän kylmällä äänellä.

Kun kaikki olivat kadonneet omille teilleen, Jack lähti itse tutkimaan satama-aluetta Willin kanssa. Koko ajan hän jupisi jotain kirotuista pettureista ja heidän pojistaan.
”Mikä sinun suhteesi tähän Johniin oikein on?” Will kysyi yrittäen samalla havaita kerralla mahdollisimman paljon ympäristöstään.
”Mitä sinä jupiset, kloppi? Ei minulla häneen suhdetta ollut”, Jack ärähti.
”Tarkoitan, mistä on kyse, Jack”, Will korjasi.
”John pestautui ajat sitten miehistööni, huijasi minua, kävi Annin kimppuun kahdesti ja järjesti muutenkin ikävyyksiä”, Jack vastasi kiireisellä äänellä.
”Miksi?”
”Pirustako minä tiedän! Luuletko, että minulla on nyt aikaa miettiä?!”

Will vilkaisi Jackia kulmiensa alta. Hänen oli pakko myöntää, ettei hän ollut koskaan nähnyt toista miestä niin raivoissaan. Jack saattoi olla pahalla tuulella, kiukkuinen, ärtynyt, muttei koskaan kiehunut raivosta… paitsi nyt. Tosin Willin täytyi myöntää, että jos hänellä olisi ollut lapsi ja joku olisi yrittänyt vahingoittaa tätä, niin todennäköisesti hänkin olisi menettänyt itsekontrollin täysin.

Kun satamasta ei löytynyt merkkiäkään sen enempää Janesta ja Tomista kuin Johnistakaan, Will ryhtyi kiertelemään ympäriinsä ja kyselemään ihmisiltä, olivatko nämä nähneet mitään. Useimmat yrittivät livahtaa karkuun tai vastasivat kiukkuisesti, etteivät muiden ongelmat kuuluneet heille, mutta jotkut jopa myönsivät, että olivat nähneet naisen pakenevan paikalta lapsi sylissään. Sen enempää tietoja ei kuitenkaan tuntunut heruvan, aivan kuin porukka olisi pelännyt kostoa paljastuksistaan… tai vaihtoehtoisesti kaipasi tuntuvaa maksua avatakseen sanaisen arkkunsa.

Reilua tuntia myöhemmin muutkin miehistön jäsenet alkoivat ilmestyä takaisin satamaan, tyhjin käsin kaikki. Jane ja Tom eivät ilmeisesti olleet enää Tortugassa tai sitten heidät oli piilotettu todella hyvin, sillä miehistön jäsenet olivat röyhkeästi tunkeutuneet taloihin, vaikka niiden omistajat olivatkin aloittaneet melkoisen vastalauseiden kuoron.
”Kukaan ei tunnu tietävän mitään, sir”, eräs miehistä sanoi Jackille. ”Typy ja poika on kadonneet ku laiva Bermudan kolmioon.”
”Lempo soikoon, heidät on löydettävä!” Jack karjaisi niin kovaa, että osa miehistä perääntyi häkeltyneinä. ”Kääntäkää vaikka koko Tortuga ylösalaisin, jos teidän on pakko, mutta haluan nähdä heidät ennen aamunkoittoa!”

Mukisematta miehet katosivat uudelleen kaduille, vaikka suurin osa heistä oli täysin varma, ettei Janea ja Tomia enää voitaisi löytää. Saattoihan olla, että nuo kaksi oli jo surmattu, heitetty mereen, ja kaikki todisteet siten hävitetty. John taas oli saattanut häipyä Tortugasta, sillä siellä kävi koko ajan aktiivinen laivaliikenne, eikä laivaan pestautuminen vaatisi kovinkaan paljoa.

Jack mittaili satamaa saappaillaan äärimmäisen hermostuneena. Hän kertasi mielessään jokaista kohtaamistaan Johnin kanssa. Toisin kuin hän oli Willille väittänyt, hän tiesi täsmälleen, minkä takia John oli hänen perässään. Se pojan nulikka halusi kostaa isänsä kuoleman siitäkin huolimatta, että Barbossa oli ansainnut kohtalonsa. Kukapa olisi arvannut, että sillä vanhalla kuoppanenällä oli oikein jälkikasvua, jonka Jack saisi riesakseen.

Mies ei oikeastaan tiennyt, miksei hän ollut kertonut totuutta Willille. Ehkä siksi, että kloppi oli yli-innokas, eikä nähnyt asioita samalla tavalla kuin Jack. Will saattaisi jopa alkaa puolustella Johnia siitäkin huolimatta, että hänellä oli oma osuutensa Barbossan kuolemaan (jolla ei kuitenkaan olisi pitänyt olla merkitystä, koska vanha merikarhu oli saanut uuden tilaisuuden, valitettavasti vain John ei tainnut nähdä asiaa niin). Mitään puolustuspuheita Jack taas ei todellakaan nyt jaksaisi kuunnella, sillä tällä kertaa John oli mennyt liian pitkälle. Tomiin ei koskenut kukaan.

”Sparrow!” naisääni huusi toiselta puolelta satamaa. Jack käännähti kannoillaan ja lähti kulkemaan ääntä kohti Willin seuratessa hänen perässään.
”Mary, mitä nyt? Minulla on kiireitä, jos et ole huomannut”, Jack tuhahti naiselle.
”Kiireitä? Enpä ole ennen nähnyt kiireistä miestä kävelemässä edestakaisin satamassa”, Mary piikitteli hieman humalaisella äänellä.
”Minulla ei todellakaan ole nyt aikaa riidellä sinun kanssasi, muru, joten jospa jätettäisiin toiseen kertaan.”
”Älä muruttele minua!” Mary sähähti vaarallisesti.
”Miten vain”, Jack tuhahti, eikä edes virnistänyt, kuten hän olisi normaalisti tehnyt. Sen sijaan hän käänsi naiselle selkänsä ja lähti kävelemään poispäin.
”Tiedän jotain, mitä sinunkin kannattaisi tietää”, Mary sanoi yllättäen saaden miehen pysähtymään.

Jack kääntyi hitaasti ja mittaili naista katseellaan. Hänestä tuntui, että he olivat olleet tässä samassa tilanteessa aiemminkin, mutta silloin osat olivat olleet toisinpäin. Hänellä oli ollut tietoa, jota Mary janosi, mutta nyt naisella oli etulyöntiasema ja tämä saattoi kiristää häntä.
”Se sinun poikasi… Tom… uskoisin hänen olevan elossa”, Mary kuitenkin alkoi selittää ilman mitään kieroiluja. ”Miehesi kävivät kyselemässä häntä kapakassa ja kertoivat, mitä on tapahtunut. Heidän lähdettyään kuulin sivusta, kun joku puhui tämän Johnin häipyneen vain hetki sitten laivallaan satamasta.”
”Minne hän purjehtii?” Jack äyskäisi, käveli naisen luokse ja tarttui tätä tiukasti käsivarresta.
”En minä tiedä! Olisit kiitollinen, että kuulin edes tämän verran. Sinuna kasaisin miehistöni ja purjehtisin hiiteen täältä. Hyvällä tuurilla tavoitat hänet vielä”, Mary tuhahti ja riuhtaisi kätensä miehen otteesta. ”Ja nyt tilimme ovat tasan, Sparrow. Sinä et häiritse minua, ja minä pysyn kaukana sinusta. Pelasta poikasi ja katoa elämästäni.”

Sanaakaan sanomatta Mary Garter marssi pois satamasta Jackin jäädessä hetkeksi tuijottamaan hänen peräänsä. Sitten hänen ajatuksensa alkoivat taas kulkea, ja hän kääntyi nopeasti Willin puoleen.
”Etsi miehet ja toimita heidät satamaan heti! Se, joka ei alle puolessa tunnissa ole ilmestynyt paikalle, jää maihin!”

Karibian kuumat tuulet: Luku 49

Luku 49

Kadonneet

Tuska palasi räjähdyksenä. Ann kohottautui istumaan ja yski, yski ja yski. Ilman vetäminen keuhkoihin tuntui yhtä aikaa ihanalle ja kamalalle. Naisen keuhkoihin sattui edelleen, kun vesi pyrki yskän mukana pois niistä. Myös hänen kurkkunsa oli tulessa, mutta siitä huolimatta hän katseli epätoivoisesti ympärilleen.
”Tom…” hän kuiskasi käheästi.
”On Janen kanssa, ei hätää, rakas”, hän kuuli Jackin äänen vastaavan.

Annin ajatukset lähtivät kivusta huolimatta risteilemään. Oliko Jack tullut juuri sopivasti paikalle ja pelastanut Janen ja Tomin ja sen jälkeen vielä hänetkin? Sittenkö Jane ja Tom oli lähetty Pearlille? Niinhän sen täytyi olla, jos Jack kerran sanoi Tomin olevan turvassa Janen kanssa.
”Hyvä…” nainen kuiskasi ja sulki silmänsä. Hän antoi pimeyden tulla takaisin, mutta tällä kertaa se ei salvannut hänen hengitystään, vaan tuuditti hänet rauhalliseen ja kivuttomaan uneen.

Jack nosti läpimärän naisen syliinsä ja mulkoili vihaisesti yleisöään. Miten olikin mahdollista, että Ann oli pudonnut veteen ja tuo juoppolauma vain nauroi vieressä naisen räpiköinnille? Ilmeisesti kaikilla merirosvoilla ei ollut sellaista kunniantuntoa kuin Jackilla, jonka mielestä pulassa olevaa neitoa tuli aina auttaa.
”Meidän on parasta viedä hänet laivalle”, sivummalla seisova Will ehdotti.
”Olet varmaankin oikeassa, kloppi”, Jack vastasi. Heidän soutuveneensä oli vain vähän matkan päässä, joten hän käveli sen luokse ja antoi Willin nousta siihen ensin, jotta saattoi ojentaa Annin tälle. Nainen laskettiin makaamaan veneen pohjalle, ennen kuin Jack ryhtyi soutamaan kohti Black Pearlia.

~o~

Jonkin verran aiemmin Jack ja Will olivat nauraneet ja laulaneet merirosvolauluja humalaisen railakkaaseen tapaan. He olivat kuitenkin olleet täysin tietoisia siitä, että ilonpitoon osallistunut Ann käveli hieman heidän takanaan. Koska naista oli alkanut jo väsyttää, miehet olivat suostuneet siihen, että he palaisivat Pearlille ja jatkaisivat juhlimista siellä. Ann puolestaan olisi päässyt nukkumaan, mikäli olisi ollut liian väsynyt liittymään seuraan.

No, miehet kuitenkin huomasivat matkalla kapakan, jossa eivät olleet vielä vierailleet. Tästä syystä he huusivat Annille, että siellä voisi vielä pikaisesti poiketa. Nainen oli nyökännyt heille hajamielisesti, joten he olivat astelleet kapakkaan sisälle.

Kenties humalasta johtuen kummaltakin mieheltä oli mennyt hyvä tovi tajuta, ettei Ann ollutkaan heidän mukanaan. Ankarasti kiroten Jack oli rynnännyt kadulle, mutta naista ei ollut näkynyt missään. Lähiympäristöstä Annia ei ollut löytynyt, joten lopulta miehet olivat päättäneet suunnata satamaan, koska se oli todennäköisin paikka, jonne nainen olisi saattanut harhailla.

Satamaan saapuessaan he olivat pistäneet merkille joukon ihmisiä, jotka olivat kerääntyneet veden äärelle naureskelemaan. Nopeasti miehet olivat selvittäneet tiensä sinne, ja Jack, kun oli nähnyt jonkun naisen olevan hukkumaisillaan, oli oitis riisunut takkinsa, asevyönsä ja miekkansa ojentaen kaikki Willille ja hypännyt naisen perään. Yllätys oli ollut suuri, kun nainen oli paljastunut Anniksi.

”En ymmärrä, miten hän oikein päätyi veteen”, Jack jupisi. ”Ei hän minusta nyt niin humalassa ollut.”
”Hän oli tarpeeksi humalassa eksyäkseen meistä”, Will vastasi. Häntä ei naurattanut enää ollenkaan, vaikka vain hetkeä aiemmin hän oli ollut oikein hilpeällä tuulella.

Jack nyökkäsi ja keskittyi soutamiseen. Hänen vaistonsa kuitenkin kertoi, että asiassa oli jotain muutakin. Täytyi olla jokin syy sille, ettei kukaan ollut auttanut Annia. Olivathan Tortugan miehet melko röyhkeitä, mutta eivät he kaikki täysiä sikoja olleet. Siat eivät nimittäin saaneet edes ilotyttöä, ainakaan kovin halvalla.

Hiljaisuuden vallitessa miehet soutivat Pearlille ja huusivat sitten jonkun nostamaan veneen ylös. Vartiossa olleet miehet olivat melkoisen hämmästyneitä, kun näkivät läpimärän kapteeninsa ja tämän naisen.
”Varsinainen ilta ilmeisesti, kapu”, joku heitti hieman syrjemmältä saaden kaikki paikalla olijat nauramaan. Jopa Jack ja Will naurahtivat.
”Neiti taisi ottaa muutaman liikaa”, Gibbskin kommentoi ja hörppäsi taskumatistaan ikään kuin kertoakseen, ettei miehelle voinut käydä samoin. ”Olenkin aina sanonut, että tietää huonoa onnea ottaa nainen mukaan miesten juhliin.”
”Ellei nainen satu olemaan siloposkinen ilotyttö terhakkailla rinnoilla”, joku kommentoi jälleen.
”Montas siloposkea olet täälläkin nähnyt?”
”No, varmasti useamman kuin sinä olet yhteensä nähnyt naisia!”
”Sinä et tiedä mitään minun naisistani.”
”Sen verran tiedän, ettei äitisi ollut mikään kaunistus… ja epäilenpä, ettet itsekään paremmasta tiedä.”

Jack ja Will vilkaisivat toisiinsa. Jutuista päätellen miehistöllä oli ollut omat juhlat kapteenin poissa ollessa. Niin kauan kuin sanallista sotaa pahempaa ei syntyisi Jack päätti kuitenkin olla puuttumatta asiaan. Sen sijaan hän kantoi Annin hyttiin, laski tämän sängylle ja palasi hytin ovelle.
”Hei kloppi, tekisitkö vanhalle kapteenille palveluksen?” hän kysyi.
”Aina valmiina palvelukseen, Jack”, Will vastasi ja virnisti hitusen humalaisesti. Hänen päänsä oli kenties selvinnyt hieman, kun hän oli luullut Annin kuolleen, mutta oli ilmeistä, ettei pitkän illan aikana hankittu humala todellakaan haihtunut hetkessä.
”Käy tarkistamassa, että siskoni ja poikani ovat turvallisesti hytissä nukkumassa”, Jack sanoi ja sulki oven.

Nyt kun Will hoitaisi asiat kannen alla, Jack saattoi keskittyä muihin seikkoihin. Muistot tulvahtivat hänen mieleensä, kun hän katseli punahiuksista naista, joka makasi hänen läpimärissä vaatteissa sängyllään.
”Sinä toistat itseäsi, rakas”, hän totesi ja ryhtyi riisumaan naista. Hän ei halunnut, että koko sänky kastuisi täysin.

Vaatteiden riisuminen nukkuvalta, tarkemmin sanottuna miltei tajuttomalta, ihmiseltä ei ollut niitä helpoimpia asioita. Jackilla meni melkoisesti aikaa, kun hän ensin napitti naisen paidan auki ja keplotteli sen sitten pois tämän päältä. Seuraavaksi hän ryhtyi kiskomaan tältä housuja jalasta, eikä sekään kovin helposti käynyt.

Juuri kun Jack oli saanut työnsä tehtyä, ovelta kuului koputus ja Will ryntäsi saman tien sisään. Jack käännähti ympäri.
”Lempo soikoon! Et näe, että minulla on jotain pahasti kesken!” hän ärähti.

Jos hytissä ei olisi ollut erittäin hämärää, kuka tahansa olisi voinut huomata, että Will muuttui kasvoiltaan täysin punaiseksi. Hän perääntyi ovelle ja jäi lopulta sen taakse seisomaan.
”Tuota… sinun varmaankin pitäisi herättää Ann ja käskeä hänen pukea päälleen”, hän sanoi sitten hyvin vaivautuneella äänellä.
”Miksi? Pidän hänestä enemmän noin”, Jack kommentoi nyt jo naurua äänessään.
”Jane on poissa, eikä Tomiakaan ole missään”, Will sanoi lopulta.

Jack ryntäsi ulos hytistä sellaisella vauhdilla, että oli kaataa nuoremman miehen. ”Tutkitko koko laivan?!”
”Minä… tietenkin tutkin. He eivät ole Pearlilla”, Will vastasi.
”Tutki vielä kerran”, Jack sanoi ja säntäsi hyttiinsä herättämään Annia.

Kun Ann lopulta havahtui, hänen ensimmäinen reaktionsa oli ärtymys siitä, ettei Jack ollut tuonut hänelle kuivia vaatteita. Siitä Jack päätteli, että naisella oli selvästikin laskuhumala, mutta hän ei antanut asian vaivata itseään. Sen sijaan hän ojensi Annille paidan ja housut, jotka oli juuri kaivanut matka-arkusta.
”Pue vaikka nuo päällesi”, hän sanoi.
”Mutta nämä ovat sinun!” Ann ärähti.
”Sama kai se on, meillä on tärkeämpääkin mietittävää”, Jack kuitenkin sanoi.

Ann huokaisi raskaasti ja nousi hieman huojuen sängyltä mennen sitten etsimään sopivan kokoisia vaatteita itselleen. Jos tilanne olisi ollut toinen, Jack olisi todennäköisesti istahtanut sängylle ja nauttinut näkymistä. Nyt sen sijaan hän katseli naista huolestuneesti kulmat kurtussa.
”Miksi kysyit Tomista, kun heräsit?” hän tiedusteli

Arkkua penkova nainen vilkaisi kapteeniaan. ”Kysyin kyllä vaatteistani…”
”Tarkoitin aiemmin, rakas”, Jack sanoi miltei ärtyneenä. Hän tiesi kyllä, että Annilla oli taipumus haastaa riitaa laskuhumalassa, mutta nyt ei ollut paras hetki tarttua koukkuun.
”Miten niin? Etkös sinä sanonut, että hän on turvassa Janen kanssa?” Ann kivahti ja käännähti ympäri housut ja paita käsissään.

Kaikesta huolimatta Jack ei voinut olla tuijottamatta. Miten sama nainen yhä herätti hänessä tällaisia tuntemuksia, kun aiemmin hän oli käyttänyt naisia vain hetken huvituksina? Sitä paitsi tilanne oli vakava, joten hän ei voinut ajatella näitä ajatuksia nyt.
”Pukisitko päällesi, rakas, minulla on keskittymisvaikeuksia”, mies mutisi.
”No, sen nyt arvaa, kun aivot ovat…” Ann jupisi jatkamatta lausettaan kuitenkaan loppuun. ”Miksi sinä kyselit Tomista?” hän kysyi ryhtyessään pukemaan päälleen.

Viimein Jack kertoi, mitä Will oli juuri käynyt sanomassa. Ann valahti aivan kalpeaksi ja putosi istumaan lattialle paita yhä napittamattomana.
”John vei heidät! John vei Tomin!” nainen toisteli järkyttyneenä. ”Hän tappaa meidän lapsemme!”
”MITÄ?!” Jack karjahti ja säntäsi naisen luokse. Hän pakotti Annin jaloilleen ja ravisteli saadakseen tämän puheesta enemmän tolkkua. Sillä hetkellä Ann vain toisteli noita lauseita kertomatta todella mitään. Lopulta Jackin oli pakko läimäyttää järkyttynyttä naista, jotta hän sai tämän edes hieman tokenemaan.

Samalla hetkellä Will ryntäsi jälleen kerran hyttiin. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi Annin rintoihin, mutta hyvin nopeasti hän käänsi selkänsä kohtaukselle. Ann vetäisi syvään henkeä ja ryhtyi nopeasti napittamaan paitaansa selittäen samalla äärimmäisen sekavasti, mitä ylipäätään oli tapahtunut. Will puolestaan vahvisti kertomuksen huomauttamalla, että Janea ja Tomia ei todellakaan löytynyt mistään päin laivaa. Siitä päätellen he olivat yhä Tortugassa… jos olivat edes elossa.

Karibian kuumat tuulet: Luku 48

Luku 48

Tortugan illassa

Jack, Ann ja Will kulkivat pitkin Tortugan vilkkaita katuja, jotka olivat vain vilkastuneet entisestään, kun aurinko oli alkanut painua mailleen. Muutama vuosi sitten Ann ja Jack olivat keränneet kummastuneita katseita osakseen, sillä kukaan ei ollut tottunut näkemään kapteeni Jack Sparrow’ta yhtä iltaa pidempää saman naisen seurassa. Nykyisin kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin erityisempää huomiota. Eivät he jatkuvasti Tortugassa majailleet, mutta riittävän usein, jotta ihmiset tunnistivat heidät.

Will ja Jack olivat kumonneet illan aikana useamman tuopin, vaikkei moinen käytös ollutkaan nuoremman miehen tapaista. Nyt miehet lauleskelivat merirosvolauluja ja huojuivat kohti satamaa Annin kävellessä perässä hymy huulillaan. Sillä hetkellä häntä ei todellakaan huvittanut valittaa Jackin humalatilasta (niin kuin hän oli monesti tehnyt Tomin syntymän jälkeen), vaan hän tyytyi nauttimaan ilmapiiristä ja miesten hölmöistä jutuista.

Tortuga oli varsinainen räkälöiden paratiisi. Kun 2000-luvun nainen katsoi ympärilleen, hänestä näytti, että tuohon pieneen kaupunkiin oli kasattu ainakin parinkymmenen huonomaineisen kaupunginosan lähiöräkälät. Asiakaskuntakin oli melko samanlaista, joskin osittain vielä pahempaa. Näiltä juopoilta puuttui hampaiden ja käytöstapojen lisäksi sormia, varpaita, silmiä, käsiä, mitä nyt vain kuvitella saattoi. Lisäksi heidän tarinansa pieksivät kuusi nolla hurjimmatkin kalajutut, jotka Ann oli elämänsä aikana kuullut. Siitä huolimatta Tortugassa oli ripaus suomalaista lähiöräkälätunnelmaa, eikä siellä voinut olla tuntematta koti-ikävää.

Ann oli jo ajat sitten oppinut elämään sen totuuden kanssa, ettei pääsisi enää takaisin entiseen elämäänsä. Hän oli kehitellyt asiasta lukemattomia teorioita, mutta yksikään niistä ei vienyt häntä lähemmäs totuutta. Hän ei koskaan saisi tietää, mitä hänelle oli tapahtunut. Pyöräonnettomuudesta hän oli varma, mutta sen jälkeen… Niin mitä sen jälkeen? Ei pyörällä kolaroiminen ketään sinkauttanut ajassa taaksepäin, joten jotain muutakin oli taatusti tapahtunut. Joskus Ann epäili makaavansa vihanneksena sairaalassa ja että hänen aivonsa olivat tuottaneet koko seikkailun pitääkseen hänet järjissään. Tai ehkä hän oli mielisairaalassa elämässä hullua unta, eikä häntä kyetty enää parantamaan, joten jopa lääkärit antoivat hänen elää kuvitelmissaan. No jaa, niin tai näin, Karibialla hän oli ollut jo pitkän aikaa, eikä siitä päässyt mihinkään.

Nainen tiesi, että hänen elämänsä oli tässä ja nyt. Hänestä ei koskaan tulisi yliopistokoulutuksen saanutta arvostettua akateemista naista, joka eli uraputkessa, oli naimisissa ja harkitsisi lapsen hankkimista vasta kolmenkympin kieppeillä. Sen sijaan hän oli piraatin avovaimo (käsite, joka tosin oli tässä ajassa täysin tuntematon), jolla ei ollut koulutusta, mutta joka oli parikymppisenä saanut ensimmäisen ja viimeisen lapsensa. No, kuulostiko se muka kamalalta? Jack tarjosi leivän pöytään ja huolehti heistä muutenkin… ja sitä paitsi Ann rakastui mieheen vain vuosi vuodelta enemmän. Turha hänen oli siis valittaa menettämistään asioista. Paljon terveempi ratkaisu oli keskittyä siihen, mitä hänellä oli ja nauttia siitä.

Kaikesta huolimatta Ann oli kirjoittanut kokemuksistaan päiväkirjaa jo jonkin aikaa. Häntä kutkutti ajatus, että tulevaisuudessa joku löytäisi sen ja ihmettelisi, mistä oli kyse. Ehkä häntä pidettäisiin hulluna, mutta toisaalta hän oli henkilökohtaisesti todistanut aikamatkailun (ainakin yhteen suuntaan) olevan mahdollista, joten ehkä hänen muistiinpanoistaan olisi jollekulle hyötyä. Ja historioitsijatkin saisivat tietää, millaista oli elää merirosvon puolisona. Toisaalta Annin mielessä oli käynyt, että hänen päiväkirjansa saattaisi muuttaa tulevaisuutta. Sen verran hän oli kirjoja ja sarjakuvia lukemalla oppinut, että aikamatkalla ei koskaan saanut muuttaa menneisyyttä, ettei muuttaisi tulevaisuuttakin tai nykyisyyttä, miten nyt asian halusi ilmaista. Annille kun menneisyys oli nykyisyyttä. Joka tapauksessa pahimmillaan naisen päiväkirja voisi muuttaa asioita niin paljon, että jostain syystä hänen vanhempansa eivät koskaan tapaisi, eikä hän itse koskaan syntyisi, eikä silloin tätä kaikkea tapahtuisi ollenkaan.

Ajatus alkoi tuntua liian monimutkaiselta. Ann pyöritti hetken ajan päätään ja tiesi juoneensa itse ihan tarpeeksi rommia, vaikkei ollutkaan kaatanut sitä kurkkuunsa samaa tahtia kuin miehet. Oli aivan turha alkaa ajatella aikamatkailun kiemuroita, koska sillä tavoin sai vain aivonsa sekaisin. Ei tavallinen ihminen voinut ymmärtää asioita, joista tiedemiehetkään eivät olleet ottaneet selvää.

Samassa nainen kiinnitti huomiota, etteivät miehet enää kulkeneetkaan hänen edellään. Mihin ihmeeseen kaksikko oli ehtinyt karata? Ann katseli ympärilleen, muttei nähnyt vilausta kummastakaan. Omituista.

Koska joukkio oli ollut menossa satamaan, Ann päätti varmuuden vuoksi jatkaa matkaa siihen suuntaan. Kenties hän oli ajatuksissaan kulkenut niin hitaasti, että miehet olivat huomaamattaan jättäneet hänet taakseen ja ehtineet jo satamaan asti. Toisekseen, vaikkeivät miehet siellä olisikaan, ennemmin tai myöhemmin heidän olisi pakko saapua, koska muuten he eivät ikinä pääsisi Pearlille.

Satamassa oli yhtä paljon, ellei jopa enemmän, vilskettä kuin pikkukaupungin keskustassa. Humalaisia miehiä ja säädyttömiä ilotyttöjä pyöri joka paikassa. Ann katseli tarkasti ympärilleen, mutta ei vieläkään nähnyt toivottua näkyä. Huokaisten hän lähti kulkemaan sataman halki sinne, mihin he olivat aiemmin jättäneet soutuveneensä.

Vene oli edelleen paikoillaan, mistä saattoi helposti päätellä, että Jack ja Will eivät olleet saapuneet satamaan. He olivat tietysti poikenneet johonkin kapakkaan, eikä Ann ollut huomannut tapahtunutta, koska oli ajatellut muuta. Toivottavasti miehet nyt vain tulisivat satamaan, kun huomaisivat hänen kadonneen. Ann nimittäin tiesi melko turhaksi urakaksi lähteä etsimään kaksikkoa matkan varrelta… mutta jos he lähtisivät etsimään häntä päinvastaisesta suunnasta, hän saisi odotella veneen luona vielä pitkään.

”Ann, miksi sinä olet täällä yksin?” kysyi ääni, joka sai punapään niskavillat pystyyn. Hän pyörähti ympäri silmät salamoiden.
”Jane! Et voi olla tosissasi, että olet vieläkin maissa! Ja Tom mukanasi!” nainen raivosi, mutta madalsi sitten ääntään, kun huomasi pikkupojan nukkuvan Janen sylissä pää tätinsä hartiaa vasten. ”Täällä ei todellakaan ole turvallista.”
”No, itse asiassa ajattelin ensin, että olisimme jääneet Anamarialle yöksi, mutta sitten mieleeni tuli, että sinä ja Jack saisitte hermoromahduksen ja päätinkin palata Pearlille”, Jane selitteli kerrankin aidosti anteeksipyytävänä. ”Mutta mitä sinä täällä yksin harhailet?”

Ann mietti hetken, vastaisiko kysymykseen vai jatkaisiko Janen sättimistä. Koska Tom näytti kuitenkin vahingoittumattomalta, hän päätyi lopulta ensimmäiseen vaihtoehtoon.
”Onnistuin eksymään Jackista ja Willistä. Ilmeisesti he livahtivat johonkin kapakkaan, kun katsoin muualle”, hän totesi.
”Miehet”, Jane jupisi. Tosin hän ei olisi ikinä uskonut (no, myönnetään, että kuusi vuotta sitten hän olisi kyllä uskonut), että Jack jättäisi Annin yksin Tortugaan. Ann ei ollut maailman paras miekkailija harjoituksista huolimatta, joten naiselle olisi saattanut käydä hyvinkin huonosti.
”Sanopa muuta”, Ann tuhahti. ”Ehkä meidän pitäisi palata laivalle. Voimme lähettää muutaman miehen etsimään heitä.”
”Hmmm, olet varmaan oikeassa. Ei ole viisasta kanniskella Tomia täällä yhtään pidempää enää”, Jane vastasi ja jätti lisäämättä, ettei hän halunnut joutua huolehtimaan myös Annista, sillä tällä hetkellä oli kenties viisaampaa olla aloittamatta riitaa.

Vanhempi nainen aikoi juuri laskeutua soutuveneeseen ja pyytää Janea ojentamaan lapsen hänelle, kun uusi ääni keskeytti hänen aikomuksensa, eikä tämä ääni ilahduttanut häntä yhtään enempää kuin aiempikaan.
”Liikkumatta ellette halua päästä hengestänne!”

Hyvin hitaasti kumpikin naisista käänsi katseensa äänen suuntaan. Heitä tähtäsi piilukkopistoolilla mies, jonka Ann valitettavasti tunnisti, mutta Jane ei. Miehen hiukset olivat vaaleat ja niin sekaisin, ettei kampakaan olisi välttämättä enää pystynyt niihin. Hänen kasvonpiirteensä olivat hieman vanhentuneet ja hän pukeutui paremmin kuin ennen, mutta ei ollut epäilystäkään, että lyhyen matkan päästä naisista seisoi John… sama mies, joka oli yrittänyt ryöstää Jackin aarteen, raiskata Annin ja myöhemmin vielä siepannutkin naisen. Hänen rikostoverinsa oli kuutisen vuotta sitten päätynyt Davy Jonesin lokeroon, mutta Johnia Black Pearlin miehistö ei ollut koskaan tavoittanut. Ilmeisesti heidän olisi vain pitänyt yrittää kovemmin.

Jane analysoi tilannetta mielessään. Annin ilmeestä päätellen tämä oli tunnistanut miehen, mutta tuskin silti oli kyse ystävästä. Tilanne vaikutti melkoisen pahalta. Jane tiesi osaavansa sekä ampua että miekkailla, mutta hänellä oli Tom sylissään, eikä hän todellakaan voisi laskea nukkuvaa lasta maahan. Annilla oli kyllä pistooli ja miekka, mutta kuinka hyvin nainen pärjäisi tuota miestä vastaan? Miehen kasvoja koristi arpi, ja hän oli muutenkin sen näköinen, että hänellä oli kokemusta taisteluista. Ann ei kai koskaan ollut taistellut tosissaan, jos sanasotia Janen kanssa ei laskettu mukaan. Lisäksi Jane tiesi, ettei kukaan satamassa olija vaivautuisi auttamaan heitä, elleivät he tarjoaisi suurta rahasummaa… ja arvatenkaan kumpikaan heistä ei kanniskellut sellaista mukanaan.

”Mitä sinä haluat?” Ann kysyi ja kuulosti jopa hämmästyttävän rauhalliselta.
”Mitä luulisit?” Johnin vastaus kuului.
”Oli kyse mistä vain, et tule sitä saamaan. Painu helvettiin täältä ja jätä jo meidät rauhaan. Menetit Barkleyn, ei sinun kannata enää itseäsi tapattaa”, Ann jatkoi. Hänen sydämensä hakkasi rintaa vasten huolestuttavan nopeaa tahtia, mutta hän yritti pysytellä ulkoisesti rauhallisena, jotta John saisi vaikutelman, että itsevarmuuteen oli todella syytä.
”Muista, että minulla tässä on ase. Voin tappaa sinut koska vain”, John hymähti.
”Toki, muttet tekisi sitä, koska Jack pääsisi liian helpolla”, Ann yritti naurahtaa, mutta hänen äänensä alkoi muuttua hermostuneisuudesta kireäksi.
”Mistä on kyse?” Jane pisti väliin osaamatta hillitä kieltään.

Johnin katse siirtyi toiseen naiseen ja tämän sylissä olevaan poikaan. Kummassakin oli hämmästyttävää yhdennäköisyyttä hänen vihaamaansa mieheen. Kiero hymy syttyi nuorukaisen kasvoille, kun hän tajusi, mihin aarteeseen hän oli juuri työntänyt pistoolinsa. Hän oli huomannut vain Annin punaisena hehkuvat hiukset ja tunnistanut naisen varmasti tullessaan lähemmäs, mutta että hänen oli onnistunut astella pieneen perhekokoukseen. Täydellistä.

Ann näki miehen hymyn, eikä pitänyt siitä ollenkaan. Mitä tahansa John aikoi, niin Tomiin hän ei koskisi. Nopeasti Ann siirtyi seisomaan Janen ja Johnin väliin ja vetäisi oman pistoolinsa esiin. Hän oli ampunut sillä vain pari kertaa, mutta ei antanut sen tosiseikan häiritä. Hän puolustaisi perhettään hamaan hautaan asti.
”Älä ole typerä, Ann”, John lausui hitaasti. ”Jos ammumme molemmat, minä ehdin kuitenkin painaa liipaisinta ennen.”
Idiootti, olisit laukaissut heti, Jane kirosi mielessään, mutta kartoitti samalla pakenemismahdollisuuksia. Tuo mies ampuisi häntä taatusti selkään, jos hän yrittäisi juosten viedä Tomin turvaan, eikä veteen hyppääminenkään tuntunut kovin turvalliselta ajatukselta.

Seurasi painostava hiljaisuus. Jokunen satamassa olijoista vilkaisi heidän suuntaansa, mutta kukaan ei puuttunut tapahtumiin. Kaksintaistelut ynnä muut kahakat olivat arkipäivää Tortugassa, eikä niistä juuri jaksettu innostua… vaikkakin kapakkatappelut olivat suuressa suosiossa.

Ann tunnusteli pistoolinsa liipaisinta, mutta se ei liikahtanutkaan. Valitettavaa kyllä, ase oli ilmeisesti mennyt jumiin syystä tai toisesta. Nainen pohti kuumeisesti, miten onnistuisi hämäämään Johnia, sillä olisi kohtalokasta antaa miehen tietää totuus. Lopulta hän lähti hitaasti astelemaan kohti miestä. Hän piteli pistoolia toisella kädellään ja yritti toisella tarttua huomaamattomasti miekkaansa.

John katsoi Annia hetken hämmästyneenä, mutta ei liikahtanutkaan. Hän tähtäsi naista suoraan päähän yhä omahyväinen ilme kasvoillaan.
”Olet hullu”, hän totesi kylmästi.
”En vain pelkää sinua”, Ann vastasi. Samassa hän antoi pistoolin pudota maahan ja vetäisi miekkansa tupesta rynnäten samalla miestä kohti. John häkeltyi yllättävästä hyökkäyksestä sen verran, että ampui ohitse. Ehtimättä enää ladata pistooliaan uudestaan hän tempaisi myös miekkansa esiin ja torjui salamana Annin iskun. Naisen liikkeistä hän aavisti heti, ettei tämä ollut mikään mestarimiekkailija, joten säikähdyksestä selviäminen nopeutui huomattavasti.

Miekkojen kalina alkoi kerätä jo tapahtumalle yleisöä. Jane vilkuili ympärilleen ja päätteli, että nyt olisi hyvä hetki häipyä paikalta. Jack kyllä nostaisi metelin siitä, että hän oli jättänyt Annin kuolemanvaaraan, mutta Tomin suojeleminen tuntui tärkeämmältä sillä hetkellä.

John pisti merkille silmäkulmastaan, että Sparrow’n sukulaistyttö yritti karata. Hänellä ei ollut aikaa tuhlattavaksi Annin kanssa mittelöintiin. Kun heidän miekkansa lukkiutuivat toisiinsa, John tönäisi naista niin kovaa kuin suinkin, mutta ei jäänyt kuuntelemaan molskahdusta, vaan ryntäsi pakenevan Janen perään.
”Ottakaa se huoranpenikka kiinni, ennen kuin hän vie poikani!” John karjui, eikä mennyt kauaakaan, kun Jane oli jo ansassa kykenemättä puolustamaan itseään.

~o~

Ann ei ehtinyt edes tajuta tönäystä, kun vesi tuntui imaisevan hänet sisäänsä. Sen voima takertui hänen vaatteisiinsa, ja hän tunsi vajoavansa yhä vain alemmas. Hän ei ollut ehtinyt vetää henkeä ennen putoamista, joten nyt kun hän sen hädissään teki, tappava vesi tuntui täyttävän hänen keuhkonsa.

Tunne oli kamalin vähään aikaan. Nainen irrotti otteensa miekasta ja yritti räpiköidä ylöspäin. Saappaat ja painava maihinnousutakki kuitenkin vain vetivät häntä syvemmälle, vaikkei Tortugan satama nyt niin järkyttävän syvä ollutkaan.

Tajuntansa rajoilla Ann ryhtyi riuhtomaan takkia päältään ja potkimaan saappaita jaloistaan, vaikka samaan aikaan hänen keuhkojaan poltteli ja hänestä tuntui, ettei hän jaksaisi taistella. Ajatus Tomista kuitenkin piti hänet edes jotenkuten tajuissaan.

Toinen saappaista irtosi ja lähti vajoamaan kohti pohjaa. Epätoivoisesti Ann potki toistakin irti ja ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen sekin vihdoin irtosi. Viimeisillä voimillaan hän päästi takkinsakin putoamaan, mutta hän ei enää jaksanut kauhoa ylöspäin. Voimattomasti hän huitoi käsillä ja jaloillaan keuhkot tulessa, kunnes antoi periksi helpottavalle pimeydelle.

Karibian kuumat tuulet: Luku 47

Luku 47

Petturin sydän

Jane istui pienen pöydän ääressä Tomin tutkiessa vanhoja puuleluja lattialla. Poika rakasti Anamarian luona käymistä, koska siellä sai aina hyvää (ja tuoretta) ruokaa ja naisella oli erilaisia leluja kuin mitä Tom oli vanhemmiltaan saanut. Nytkin hän oli uppoutunut suureen seikkailuun, jossa puu-ukkeli oli maailman suurin merirosvo.

Naiset sen sijaan keskustelivat Pearlin kuulumisista sekä Tortugan tapahtumista. Janesta oli edelleen kummallista, että Anamaria oli päättänyt jäädä isänsä luokse, ja vielä kummempaa oli, ettei tämä ollut palannut merille edes isänsä kuoleman jälkeen.
”Minä viihdyn täällä”, Anamaria vastasi. ”Kaupan pitäminen pitää minut leivässä kiinni paremmin kuin Jackin merirosvoilut.”
”Mutta meri? Etkö muka kaipaa sitä?” Jane intti.
”Merihän on koko ajan vain muutaman sadan metrin päässä”, Anamaria hymähti.
”Tiedät, etten tarkoittanut sitä!”

Anamaria pysyi kuitenkin kannassaan, vaikka Jane yritti kuinka paljon tahansa puolustella merillä oloa. Heidän näkökantansa olivat erilaiset, eikä siitä päässyt mihinkään. Ennen Jackin miehistöön liittymistä Anamaria oli asunut Tortugassa ja hänellä oli ollut vain pieni vene (jonka Jack oli vienyt), eikä muuta. Hän kuului tähän kaupunkiin jopa tiiviimmin kuin merille.

Vaikka mustaihoinen nainen ei merille kaivannutkaan, hän oli kuitenkin kiinnostunut kaikista Pearlilla seilaavista. Jane kertoi miehistön tempauksista ja Tomin koiruuksista pitkän aikaa, ennen kuin hän pääsi senhetkiseen tilanteeseen.
”Hmmm, Will, muistan hänet kyllä”, Anamaria totesi. ”Hän ja Jack halusivat aikoinaan pelastaa yhdessä sen nirppanokkaisen hienostotyttösen.”
”Elizabethin”, Jane totesi saaden toisen naisen nyökkäämään. Hieman vaivautuneena hän kertoi sen, mitä tiesi Willin ja Lizin tilanteesta ja vielä vaivaantuneempana hän kysyi Anamarialta, miten miesten kanssa oikein pitäisi toimia.

No, totuus oli, ettei Anamarialla ollut juuri sen enempää kokemusta miehistä kuin Janellakaan. Kumpikin heistä oli ollut poikatyttöjä, jotka olivat oppineet selviytymään miesten maailmassa vain olemalla vähintään yhtä kovia. Miehiä saattoi pitää ystävinä, mutta oli vaarallista päästää heitä lähemmäs, mikäli ei halunnut naimisiin… tai kun merirosvojen maailmassa elettiin, kohtalo oli yleensä vielä pahempi; miehen äpärän synnyttäminen ja hylätyksi tuleminen. Sellaisella naisella ei useinkaan ollut kovin paljon vaihtoehtoja. Ne naiset tarjosivat itseään yhä uusille miehille joka ilta Tortugan kaduilla ja kapakoissa. Ne naiset saattoivat myös surmata lapsiaan.
”Hmph, Annilla on käynyt tuuri, että hän sattui antautumaan koko Karibian ainoalle kunnolliselle merirosvolle”, Jane tuhahti.
”Aika riskipeliä se silti oli. Veljesi on pyörittänyt monia naisia”, Anamarian oli kuitenkin pakko huomauttaa.
”En halua tietää siitä mitään”, Jane sanoi nopeasti. Oli asioita, joista ei yksinkertaisesti puhuttu.
”Mutta minä haluaisin tietää, miksi sinä kyselet miehistä”, Anamaria sanoi siihen ovelasti saaden yllätyksekseen Janen jopa punastumaan hieman.

Meni vielä pitkään, ennen kuin Anamaria sai Janesta irti yhtään mitään. Jane oli kuitenkin tullut paikalle osaksi siksi, että voisi puhua jonkun järkevän kanssa, joten lopulta hänen oli pakko kertoa, mitä oikein oli tapahtunut. Hän puhui hyvin matalalla äänellä, sillä hän ei halunnut Tomin kuulevan mitään.
”Äiti on sanonut, ettei seulassa saa supattaa”, Tom huomautti kuitenkin.
”Äitisi on liikaa sääntöjen perään”, Jane mutisi, mutta hymyili sitten. Tom oli hyvin herttainen muistutellessaan muita säännöistä, silti poika väitti aina, ettei ollut mistään säännöistä kuullutkaan, jos oli jäänyt kiinni jostain luvattomasta.

Anamaria kävi hakemassa palan kakkua Tomille, joka ryhtyi syömään sitä innokkaasti unohtaen täysin naisten supattelun. Sitten hän jatkoi leikkiään tyytyväisenä, jolloin Jane sai taas mahdollisuuden jatkaa juttuaan.

Mustaihoinen nainen nyökytteli toiselle, eikä hetkeen sanonut mitään. Hän ei suoraan sanottuna oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Sen verran hänkin tajusi, että Jane oli vaarallisilla vesillä, koska kyseessä oli ihastuminen mieheen ja mies oli vielä naimisissa. Tosin vaikutti siltä, että Will oli jättänyt vaimonsa, mutta mistä miehistä varmasti tiesi. Toisaalta, jos Will oli oikeasti kiinnostunut Janesta ja oli jättänyt vaimonsa, saattaisi Janella olla edessään samanlainen tulevaisuus kuin Annilla… eikä se Anamarian mielestä ollut yhtään hullumpaa. Will olisi varmasti hyvä mies, kun saisi rinnalleen vain oikeanlaisen naisen.

Lopulta Anamaria selosti Janelle sekavat ajatuksensa. Ne eivät juurikaan helpottaneet tilannetta, sillä Jane oli ajatellut tuota kaikkea itsekin. Tilanne ei ollut helppo, eikä hän tiennyt, mitä tehdä. Hän oli kuitenkin tajunnut olevansa samalla tavalla heikko kuin muutkin naiset. Jonain päivänä jokainen heistä kohtaisi miehen, jota ei voinut vastustaa… ja silloin tuo heikkous paljastui. Valitettavasti Jane tunsi valtavaa halua antautua heikkoudelleen.
”Tee sitten niin”, Anamaria sanoi. ”Elämä on lyhyt ja sinä olet hukannut siitä jo paljon. Kai sinullakin on oikeus onneen ja omiin valintoihin?”
”En halua, että päädyn yhdeksi naiseksi tänne”, Jane jupisi.
”Et sinä päädy. Minä huolehdin siitä kyllä, jos huonosti käy… mutta en usko, että käy.”
”Ehkä sinä olet oikeassa…” Jane mutisi. Ei siksi, että Anamaria olisi varmasti ollut oikeassa, vaan siksi, että hän halusi uskoa onneen ja hyvään tulevaisuuteen. Ensimmäistä kertaa elämässään hänestä tuntui, että hän halusi jakaa elämänsä jonkun miehen kanssa. Sillä hetkellä hän alkoi uskoa siihen, etteivät kaikki miehet olleet pettureita ja pukkeja.

Silti pieni ääni Janen päässä kuiskaili, että Willillä oli kuitenkin petturin sydän… olihan mies yhä naimisissa.

~o~

Aika tuntui matelevan eteenpäin, kun Elizabeth vaelteli suuressa kartanossaan. Willin lähdöstä oli jo hyvän aikaa, joten hän oli varma, että mies oli ehtinyt ainakin Tortugaan saakka. Koko tuon ajan Elizabeth oli käyttänyt pohtiessaan suhdetta mieheen päivisin… ja nauttien lihan iloista iltaisin. Välillä hän tunsi olevansa hirviö, mutta välillä taas hän oli onnellisin ihminen maailmassa. Suoraan sanottuna hän ei ollut elänyt todella pariin viimeiseen vuoteen, mutta James oli antanut hänelle jälleen elämän. Ja silti hän yhä sisimmässään rakasti Williä… miestä, joka ei voinut antaa hänelle enää mitään.

Niin, Elizabeth sai Jamesilta rakkautta ja hellyyttä yllin kyllin. He myös kävivät pitkiä ja sivistyneitä keskusteluja, Will puolestaan halusi aina enemmänkin vitsailla. Toisaalta Liziä ärsytti Jamesin vakavamielisyys, mutta tämän vasta paljastunut älykkyys oli suorastaan kiihottavaa. Ei, Elizabeth ei osannut valita oikean ja väärän väliltä, koska niiden erot olivat haipuneet unholaan viime viikkojen aikana. Oli vain kaksi miestä, joilla oli erilaisia ominaisuuksia… ja Elizabeth olisi halunnut ne kaikki.

Jälleen kerran hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä hän tunsi yhtäkkiä vatsansa kääntyvän ylösalaisin. Yllättävä pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen ja pakotti hänet istuutumaan. Hän painoi käden suunsa eteen ja tunsi, kuinka kylmä hiki nousi hänen otsalleen. Kun tilanne alkoi valjeta hänellä, hän nousi nopeasti jaloilleen ja lähti juoksemaan kohti käymälää ehtiäkseen ajoissa.

Puolta tuntia myöhemmin Elizabeth istui olohuoneessa ja joi toista teekupillistaan. Hänen olonsa alkoi tuntua hiljalleen paremmalta, mutta häntä huolestutti. Palvelustyttö hyöri hänen ympärillään ja kyseli yhä uudestaan, pitäisikö kutsua lääkäri paikalle. Liz vastusti ajatusta ja väitti vain syöneensä jotain sopimatonta ja että paha olo oli jo menossa pois.
”Sitten minun täytyy puhua kokille emännän puolesta. Ruokakomero pitää tarkistaa, ettei vain jotain olisi mennyt piloille”, palvelustyttö sanoi.
”Se voi olla hyvä ajatus”, Elizabeth sanoi. ”Ehkä sinun pitäisi tehdä niin.”

Tyttö nyökkäsi. Hän täytti vielä kerran emäntänsä kupin ja asetteli huovan tämän päälle paremmin. Sitten hän kiirehti keittiöön viemään viestiä, että ruokakomero tyhjennettäisiin ja kaikki ruuat tutkittaisiin. Olihan häpeä, että emäntä oli päässyt sairastumaan pilaantuneen ruuan takia. Sitä ei missään nimessä saisi tapahtua toistamiseen.

Elizabeth katseli tytön poistumista ja pohti omaa oloaan. Hän ei mielestään ollut tehnyt mitään tavallista poikkeavaa, mutta kaipa hän oli voinut oikeasti syödä jotain pilaantunutta tai sitten hän oli saanut jonkin taudin kaupungilla kulkiessaan. Mistäpä sitä tiesi? Toisaalta hänen olonsa muuttui koko ajan paremmaksi, joten tuskin hän oli ainakaan vakavasti sairas. Palveluskunta tuntui olevan enemmän huolissaan hänestä kuin hän itse. Hän tiesi, että jos sana kiirisi hovimestarin korviin, hän ei välttyisi lääkäriltä millään konstilla. Se mies oli luvannut hänen isälleen huolehtia hänestä mahdollisimman hyvin ja hoiti tehtävänsä turhankin tunnollisesti.

Nainen huokaisi raskaasti ja sulki silmänsä. Elämä ei ollut mennyt, niin kuin hän oli kuvitellut. Tosin hän oli nainut miehen, josta oli unelmoinut jo 8-vuotiaasta asti, mutta sitä ennen kapteeni Jack Sparrow oli sotkenut hänen ajatuksensa… ja nyt kuvernööri James Norrington tunkeutui niihin jatkuvasti. Miksei hän voinut vain olla kunniallinen nainen, joka omistaisi koko elämänsä yhdelle miehelle?

Kenties Elizabethilla oli petturin sydän, eikä hän siksi ollut ansainnut onnea Willin rinnalla. Hän ei tiennyt, miten hyvittäisi käytöksensä miehelle, jos tämä vielä joskus palaisi. Toisaalta hän ollut enää varma, halusiko Willin vai Jamesin, mutta jos Will tulisi takaisin, ei hänelle jäisi vaihtoehtoja. Hän oli naimisissa Willin kanssa, eikä hän nyt sentään leskeksi toivonut jäävänsä.

Karibian kuumat tuulet: Luku 46

Luku 46

Katkera salaisuus

Pöytään laskeutui hiljaisuus, kun naiset tuijottivat toisiaan silmät salamoiden. Punapäinen Ann oli aina ollut tulinen ja valmis puolustamaan rakkaimpiaan. Hän toki yritti sietää Marya, mutta jossain oli raja. Annin perhettä ei loukattu, ei varsinkaan hänen pikkupoikaansa.

Mary, lähemmäs nelikymppinen naismerirosvo, jonka mustat kiharaiset hiukset alkoivat jo harmaantua, oli myös tulinen persoona. Hänestä sai helposti vaikutelman, että hän ajatteli olevansa muiden naisten yläpuolella, eikä välittänyt kenestäkään. Tosiasiassa hän oli syvästi välittävä persoona, joka halusi vain peittää tunteensa, koska piti niitä heikkoutena. Sitä hän ei kuitenkaan ollut koskaan kertonut kenellekään. Hänellä oli myös hyviä syitä siihen, että hän suhtautui tuohon nuoreen ja terhakkaan punapäähän vihamielisesti. Ensinäkin Ann oli elävä todiste naisten heikkoudesta, eikä Mary voinut sietää sellaista. Toisekseen Mary taas koki, että punapää oli astunut hänen reviirilleen… sitä hän ei kuitenkaan voinut sanoa ääneen, sillä hän ei halunnut vastata kysymyksiin, joita moisesta huomautuksesta olisi seurannut.

”Mistä sinä oikein puhut?” Mary kysyi hyytävällä äänellä.
”Mistäkö puhun? Puhun lapsesta, jota sinä pidät vain seurauksena, kostona syntisistä teoista. Saamari sentään, hauku minua heitukaksi, mutta pidä poikani erossa tästä”, Ann jurputti.
”Mistä helvetistä minä olisin tiennyt äpärästäsi?” Mary kivahti.
”Tom ei ole mikään huoranpenikka! Se, että sinä menit ja hyppäsi sänkyyn jonkun tuntemattoman miehen kanssa ja sait isättömän lapsen, ei jumalauta ole minun vikani! Turha syyllistää minua omista virheistäsi! Sinä tässä olet äpärän synnyttänyt, enkä minä, se on varmaa!” Ann kiukkusi, mutta vaikeni sitten äkisti. Hänen mieleensä palautui kunnolla tarina, jonka Anamaria oli kertonut hänelle hieman sen jälkeen, kun hän oli saapunut Karibialle.

”Kuten kaikki tietävät, kapteeni Garter oli aikoinaan koko Karibian meren nuorin kapteeni. Hän sai laivansa jo 13-vuotiaana isänsä kuoltua. Muutamassa vuodessa hänestä tuli myös pelätyin kapteeni. Itse asiassa hän oli sitä siihen asti, kunnes Black Pearl ilmestyi näille vesille”, Anamaria kertoi. Ann nyökkäili hänelle kiinnostuksen merkiksi ja odotti innolla jatkoa.
”Hieman yli 20-vuotiaana hän synnytti pojan, jonka nimeksi tuli Kelsey. Kukaan ei tiedä, kuka on pojan isä, eikä kapteeni Garter suostu sitä kertomaan. Hänen mukaansa Kelseyn isä kuoli, ennen kuin poika edes syntyi, eikä tästä sen takia kannata edes puhua”, nainen jatkoi selittämistä. ”One-eye Joe on myöskin merirosvokapteeni. Garter ryösti hänen laivansa monia vuosia sitten, ja kun Yksisilmä ei suostunut purjehtimaan hänen lippunsa alla, hän upotti sen. Yli puolet Yksisilmän miehistöstä hukkui, mutta mies itse pelastui kuin ihmeen kaupalla. Itse hän väittää ratsastaneensa delfiinin selässä jonnekin rannikolle.”
”Kuulostaa todella uskottavalta”, Ann mutisi..
”Joka tapauksessa hän selvisi ja vannoi kostoa Garterille. Se hetki koitti, kun Garter kaksi vuotta sitten purjehti Tortugaan noutamaan kapteeni Hookin aarteen luokse vieviä ohjeita. Hän oli kuullut, että ne olivat eräällä miehellä Tortugassa ja oli päättänyt mennä hankkimaan ne itselleen”, Anamaria jatkoi tarinaa.
”Mikä ihme siinä kapteeni Hookissa oikein vetää kaikkia puoleensa?” punapäinen nainen kummasteli ääneen.
”Se on jo toinen tarina”, Anamaria vastasi hänelle. ”Myös Yksisilmä oli Tortugassa samaan aikaan. Jotenkin hän sai napattua Kelseyn kiinni ja teurasti pojan Garterin silmien edessä. Hän pääsi pakoon, ja Garter on etsinyt häntä siitä päivästä lähtien.”

Mary Garter oli vihdoin saanut kostonsa ja tappanut itse One-eye Joen. Silti Ann oli varma, että asia oli yhä arka. Hän tiesi menneensä liian pitkälle, sillä äitiä ei pitäisi muistuttaa lapsensa menettämisestä, eikä taatusti haukkua kuollutta lasta äpäräksi.
”Mary… minä… en tarkoittanut. Olen pahoillani”, Ann sanoi nopeasti toivoen aidosti anteeksiantoa. Hämmästyksekseen hän huomasi toisen naisen silmissä kimaltavan kyyneleitä.
”Kukaan ei loukkaa lastani”, Mary sanoi. ”Kukaan ei loukkaa sinunkaan lastasi.”

Ann nyökkäsi vaitonaisena. Hänestä tuntui, että sillä hetkellä hän ymmärsi Marya paremmin kuin oli koskaan ymmärtänyt tai tulisi tämän jälkeen ymmärtämään.
”On Kelseyn kuolinpäivä…” Mary jatkoi tuijottaen tuoppiinsa. Ann nojautui hieman eteenpäin ja laski kätensä toisen naisen käsivarrelle. Siinä oli siis syy, miksi Mary oli erehtynyt takaisin rommin pariin.
”Olen pahoillani. En voi kuvitella mitään kamalampaa kuin oman lapsen menettäminen”, Ann sanoi.
”Älä siis menetä häntä. Ja pidä kiinni isästä. Hänellä on taipumusta karata paikalta”, Mary sanoi ja vilkaisi tiskille, missä Jack jutteli innokkaasti Willin kanssa.
”Mitä tarkoitat? Sitä, kun hän vei aarteesi?” Ann kysyi. ”Tilanne on kuitenkin vähän eri… minulla ei ole omaisuutta, mitä Jack voisi ryöstää. Hän on ehkä toivottoman lapsellinen, mutta en usko, että hän jättäisi minua ja Tomia.”
”Vähät minua parista kultakolikosta”, Mary tuhahti jokseenkin humalaisella äänellä. Ann pohti, kuinka monta tuoppia nainen oli ehtinyt juoda, ennen kuin hän oli saapunut paikalle Jackin ja Willin kanssa. ”Jack vei minulta jotain paljon arvokkaampaa.”

Punapäinen nainen tuijotti toista järkyttyneenä. Mikä muka olisi merirosvolle arvokkaampaa kuin kulta? Niinpä niin, ei yhtään mikään. Koska Ann oli nainen, hän kuitenkin osasi ajatella asiaa siten, että Mary oli ensisijaisesti myös nainen, eikä suinkaan merirosvo. Ja tässä ajassa naisella oli jotain, mikä oli arvokkaampaa kuin suurinkaan rahasumma.
”Et kai sinä tarkoita…?” Ann ei kyennyt päättämään lausettaan. Hän ei yksinkertaisesti halunnut kuulla totuutta, mutta oli silti kyltymättömän utelias. Totuuden kuuleminen auttaisi häntä varmasti ymmärtämään Marya paremmin, mutta samalla se voisi rikkoa liikaa. Olisi ehkä viisainta paeta paikalta ja ennen kaikkea viedä Jack mahdollisimman kauas.

Ann tiesi, että hänen ajatuksensa olivat puhtaasti itsekkäitä, mutta hän halusi pitää perheestään kiinni hinnalla millä hyvänsä. Nyt hän tunsi, että häneltä vedettiin mattoa alta. Hän ei ollutkaan niin ainutlaatuinen kuin oli kuvitellut… ja jos Jack saisi tietää… Mitä silloin tapahtuisi?

”Älä näytä noin typerää ilmettä”, Mary ärähti.
”No, sinähän pidät minua typerä heitukkana, mitä muuta voit olettaa”, Ann sähähti takaisin. Nyt hänen äänessä oli myös hitunen pelkoa. Aiemmin Mary ei ollut ollut suoranainen uhka, mutta nyt Ann oli varma, että naisesta voisi muodostua sellainen.
”Sinä olet nainen ja tiedät kyllä, mistä puhun. Kyllä, minäkin olen ollut typerä humalainen heitukka, mutta sen ansiosta sain jotain, mitä rakastin enemmän kuin mitään muuta. Ja äitinä ymmärrät kyllä, mistä puhun”, Mary sanoi. Nyt Ann oli varma, että Mary oli kumonnut muutaman tuopin liikaa. Viimeiseksi tämä nyt olisi hänelle käynyt avautumaan selvänä.
”Anamarian mukaan Kelseyn isä on kuollut…” Ann sopersi.
”Mukava tarina, jonka sepitin kostoksi. Mies on valitettavan elävä edelleen”, Mary tuhahti.
”Aiotko sinä kertoa hänelle?” Ann kysyi. Nyt hänen sydämensä jo jyskytti rintaa vasten pakahduttavan kovaa. Hän näki, kuinka hänen pieni perheidyllinsä pirstoutuisi palasiksi, kun Jack saisi tietää totuuden Marysta. Kenties Jackilla oli tunteita naista kohtaan, mutta mies oli vain luovuttanut, koska Mary esitti niin kovaa… ja jos totuus paljastuisi, niin ehkä Jack palaisi vanhan heilansa luokse… ja… ja… kaikki oli aivan liian kamalaa!
”Mitä se hyödyttäisi? Ei hän välittänyt silloin, miksi nytkään. Hän on petturi ja karkuri”, Mary sanoi ja kumosi loput rommit tuopista kurkkuunsa.
”Eihän hän tiennyt!” Annin oli pakko puolustaa Jackia, vaikka tilanne vaikuttikin pahalta. Sillä hetkellä olisi varmasti ollut viisaampaa haukkua mies maanrakoon. ”Hän olisi taatusti huolehtinut Kelseystä yhä hyvin kuin Tomista nyt.”
”Niin, ehkä hänen pitäisikin tietää, ettei Tom ole se, jolle perintö kuuluisi. Pearlin olisi kuulunut periytyä Kelseylle, Tom ei ole esikoinen”, Mary totesi mietteliäästi.
”Mutta ehkä on kuitenkin parempi, ettei Jack tiedä… Kelsey kuoli jo vuosia sitten, ja sinä olet kantanut surua koko ajan. Jack musertuisi, jos tietäisi, mitä on menettänyt”, Ann sanoi nopeasti.

Pöytään laskeutui jälleen hiljaisuus, kun naiset tuijottivat toisiaan. Mary huitaisi kyyneleet vihaisesti pois silmistään, mutta Ann katsoi toista silmiään räpäyttämättä. Kumpikaan ei tiennyt, mitä olisi tehnyt, sillä heidän sisällään velloivat vahvat ja hallitsemattomat tunteet. Mary oli yhä täynnä vihaa ja katkeruutta, josta hän ei osannut päästää irti, vaikka olisi halunnutkin. Ann puolestaan taisteli pelkoaan vastaan. Hän ei tiennyt, miten olisi voinut estää Marya tuhoamasta kaikkea, mutta hän tiesi olevansa valmis taisteluun. Mary ei veisi Jackia häneltä ja Tomilta. Kelsey oli kuollut, mutta Tom eli yhä, joten nuoremmalla pojalla oli oikeus onneen ja isään. Ann ymmärsi kyllä Marya, mutta ei ollut valmis sen takia uhraamaan omaa onneaan.
”Minusta saattaisi olla hauskaa nähdä hänen musertuvan”, Mary hymähti viimein.
”Sinusta näkyy kilometrin päähän, ettet tarkoita tuota. Jack on onnellinen nyt, hänellä on perhe. Äitinä sinun tulisi ymmärtää, että jos muserrat Jackin, hänen lapsensa siitä kärsii vielä enemmän”, hän selitteli hätäisesti pohtien samalla, pitäisikö hänen kumauttaa kovalla tuopilla Marya päähän ja paeta paikalta Jackin kanssa mahdollisimman nopeasti, ennen kuin naiskapteeni tokenisi iskusta. Ja sitten hän voisi pitää huolen siitä, etteivät Jack ja Mary enää koskaan kohtaisi toisiaan.
”Olet yhtä heikko kuin kuvittelinkin. Roikut epätoivoisesti miehessä ja käytät lastasi verukkeena”, kuului Maryn omahyväinen vastaus.
”Mitä sitten itse teet? Roikut samassa miehessä ja käytät lastasi samalla tavalla verukkeena… Ainoa ero on, että sinä roikut miehessä vihasta ja katkeruudesta ja lapsesi on kuollut. Minä kuljen hänen kanssaan rakkaudesta ja lapseni on elossa. Tomilla on oikeus isäänsä!”
”Sanoinko minä, ettei ole? Kelseylläkin olisi ollut”, Mary väitti.
”Sinä veit itse häneltä sen oikeuden, mutta Tomilta et riistä isää”, Ann puolustautui.
”Oletko sinä kaheli? Luuletko, että tapan Jackin tai jotain?” Mary äyskäisi ja tuijotti nuorempaa naista. Sitten hänen katseensa kirkastui. ”Ei, sinä olet mustasukkainen. Kuule, minä en Jackia ottaisi vaivoikseni, vaikka hän rukoilisi sitä. Hän on yhä pikkupoika, joka karkaa ensimmäisen kiinnostavan hameenhelman perään, saat huomata sen vielä, mutta ne helmat eivät ole minun.”

Ann tunsi punastuvansa, eikä sanonut mitään. Hän kumosi itsekin rommin kurkkuunsa. Se poltteli ilkeästi ja sai hänet yskimään, mikä vain lisäsi punaa hänen poskillaan. Että hän olikin osannut nolata itsensä. Nyt Marylla oli oikea syy naureskella hänelle aina tilaisuuden tullen! Ja lisäksi toinen nainen oli laskenut Annin harteille kamalan salaisuuden, jonka kanssa hän joutuisi elämään. Ann ei koskaan voisi kertoa Jackille totuutta, vaikka miehellä olisikin oikeus tietää se. Hän oli varma, että tieto murskaisi Jackin sydämen. Kovalta vaikuttava merirosvo rakasti lapsia ja olisi varmasti rakastanut myös Kelseytä, jos olisi vain saanut tilaisuuden olla tälle isä. Elämä todellakin oli epäreilua, se ei ollut menneisyydessä yhtään sen helpompaa kuin 2000-luvullakaan.

”On varmaan parempi, että minä lähden”, Ann sanoi ja nousi pöydästä. Samassa Jack ja Will palasivat hänen luokseen, sillä rauha näytti vihdoin laskeutuneen. ”Mennään johonkin toiseen kapakkaan, Jack. Täällä on liian ahdasta”, Ann ilmoitti miehille kiireesti ja lähti suuntaamaan ovelle. Nämä heilauttivat kättä Marylle ja seurasivat punapäätä.

”Hei, Sparrow!” Mary huudahti, kun he olivat ovella, ja kohottautui parempaan asentoon. Annin käsi tuntui halvaantuvan oven kahvalle, ja hänen sydämensä jätti yhden lyönnin välistä.
”Mennään nyt”, nainen sanoi voimattomalla äänellä, mutta Jack oli jo kääntynyt ympäri ja katsoi Marya odottavasti.
”Pidä kiinni siitä, mitä sinulla on. Jos aiheutat surua vaimollesi tai pojallesi, vastaat siitä henkilökohtaisesti minulle”, Mary ilmoitti ja nousi pöydästä marssien tiskille tuoppi kourassaan.

Helpottuneena Ann kiskaisi oven auki ja astui kirkkaaseen päivänvaloon, joka sokaisi hänet hetkellisesti. Mary oli päästänyt irti katkeruudestaan ja antanut siunauksensa Annin ja Jackin suhteelle. Ei sillä, että Ann olisi naiselta mitään siunausta kaivannut, mutta nyt hän saattoi hengittää vapaammin. Mary ei selvästikään aikonut kertoa Jackille, vaan veisi totuuden hautaansa asti.