Dum spiro, spero
Luku 20
Olin ollut väärässä kaiken suhteen, juossut karkuun omia pelkojani.
Joskus todellisuus voi olla hyvin karua, mutta sillä on myös kauniit hetkensä.
Kun Vanille avasi silmänsä, hän huomasi olevansa täysin vieraassa paikassa. Hän makasi pehmeällä alustalla pienessä sopessa, jonka eteen oli vedetty verho. Kotona hän ei ainakaan ollut.
Aiemmat tapahtumat tulvivat tytön mieleen. Mikä Takelle oli tullut? Poika oli menettänyt itsehillintänsä täysin. Vanille ei voinut ymmärtää. Hän tajusi pojan suuttumuksen, olihan hän tavallaan pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö tiesi tehneensä väärin, kun oli antanut Taken ymmärtää, että kaikki oli hyvin. Hänen olisi pitänyt olla alusta asti rehellinen eikä yrittää käyttää poikaa hyväkseen.
Niin, Vanille oli käyttänyt Takea. Hän oli kuvitellut voivansa pyyhkiä kiusallisen tapahtuman pois elämällä niin kuin hänen haluttiin elävän. Hän oli uskonut, että esittämällä normaalia hänestä lopulta tulisi normaali. Tuohon esitykseen hän oli tarvinnut Taken vastanäyttelijäkseen. Ei oikeastaan ollut ihmekään, että poika oli raivostunut saadessaan kuulla totuuden.
Ehkä punapää oli ansainnut kohtalonsa. Toisaalta pieni ääni hänen sisällään sanoi, ettei kenellekään saanut tehdä näin. Hän oli toiminut väärin, mutta niin oli Takekin. Tyttö ei ollut varma, uskaltaisiko enää kohdata poikaa.
”Ei hänellä paljoa omaisuutta ollutkaan. Nämä pari kirjaa, hieman koruja ja vaatteet”, Astaran ääni kuului verhon takaa. Vanille yritti nousta, mutta lihakset panivat vastaan. Nukkumisesta huolimatta hän tunsi olonsa nääntyneeksi ja kipeäksi.
”Kiitos, että toit ne”, toinen ääni vastasi. Punapää tunnisti sen kuuluvan Fangille. Uusi joukko kuvia palasi hänen mieleensä. Hän muisti juosseensa syksyisen kaupungin halki paljain jaloin, vaikka hänen lihaksiaan oli särkenyt jo tuolloin ja vaikka oli ollut kylmä. Jotenkin hän oli päätynyt Fangin kotitalon luokse ja onnistunut kipuamaan portaat ylös. Sen jälkeen muistikuvat katkesivat pimeyteen.
”Sitten on vielä tämä pikkukaveri. Löysin sen sängyn alta piipittämässä surkeana”, Astara jatkoi. Vanille tunnisti Bhaktin piippauksen ja kuuli robotin rullailevan ympäri huonetta. ”Bhakti voi kyllä jäädä meillekin, mutta luulen, että se haluaisi olla Vanillen luona.”
”Bhakti on tervetullut”, Fang vastasi. ”Haluatko teetä?”
”Kiitos.”
Vanille kuunteli, kuinka vesi laitettiin kiehumaan. Hetken päästä Astara ja Fang ilmeisesti istuivat pöydän ääreen ja Bhaktikin kuului asettuvan. Punapää antoi luomiensa painua uudestaan kiinni, hän oli liian väsynyt jaksaakseen ilmaista olevansa hereillä.
”Anna minulle anteeksi, etten ollut paikalla. En tiennyt, että Vanille ja Momi olivat kertomassa Takelle.”
”Ei se ollut sinun vikasi. Oliko Momikin siellä? Onko hän kunnossa? Entä lapsi?”
”Take heitti Momin ulos, mutta Vanille ja Matsu eivät antaneet hänen koskea Momiin, joten hänellä ja lapsella ei ole hätää. Matsu lähti saattamaan Momia Bladen vanhempien luokse, mutta Vanille halusi jäädä.”
”Hän kai halusi viimeiseen asti uskoa Takesta hyvää.”
”Hän haluaa uskoa kaikista hyvää, hän on vain liian kiltti.”
”Joskus toivoisin, että hän ei olisi sellainen…”
”Ja et toivo kuitenkaan.”
”Niin, olet oikeassa siinä.”
Seurasi hiljaisuus, jonka aikana Vanille ehti melkein nukahtaa uudestaan. Hän tiesi nyt olevansa turvallisessa paikassa, mutta nouseminen oli silti liian raskas ajatus. Kun hän ilmoittaisi olevansa hereillä, todellisuus paiskautuisi vasten hänen kasvojaan. Hänellä oli yhä selvittämättömiä asioita.
”Mitä sinä aiot nyt? Onko sinulla mitään paikkaa?”
”Yhym, heitimme Taken ulos.”
”Oikeasti?”
”Jep, Matsu ja Nebu olivat kanssani samaa mieltä, että Take oli mennyt liian pitkälle. Pakotimme hänet lähtemään. Eli Vanille voi kyllä halutessaan tulla takaisinkin.”
”Kysyn sitä häneltä myöhemmin.”
”Hyvä. Olisi tietysti hienoa, jos hän voisi päättää pian. Violet olisi muuttamassa meidän luoksemme eikä Matsu oikein halua asustella nuoren parin kanssa samassa huoneessa.”
”Teillä tapahtuu vauhdilla.”
Astaran nauru raikui verhon toiselta puolelta. ”Niinpä. En pysy itsekään perässä. Sanoin Matsulle, että hän on tervetullut punkkaamaan tyttöjen makuuhuoneeseen, mikäli Vanille ja Momi eivät tule takaisin.”
”Oletteko te nyt sitten…?”
”No, ei tosiaan!” Astara nauroi jälleen. ”Matsu ei ole minun tyyppiäni, mutta ei minua haittaa nukkua samassa huoneessa.”
”Ai, minusta hän muistuttaa Thymeä aika paljon.”
”Juuri siksi hän ei ole tyyppiäni.”
”Ymmärrän.”
Vanille ei ymmärtänyt, mutta hän ei jaksanut ryhtyä pohtimaan asiaa sen syvällisemmin. Hän kuitenkin tajusi, että uusien huonejärjestelyiden takia olisi parempi, ettei hän enää palaisi yhteisasuntoon. Ei kuitenkaan ollut mitään takeita, että Fang haluaisi ottaa häntä tännekään pysyvästi. Vanhempi oli kerran tarjonnut hänelle mahdollisuutta, mutta kenties tarjouksen viimeinen päivämäärä oli jo umpeutunut. Olihan Vanille loukannut Fangiakin melkoisen pahasti.
”Miten pahassa kunnossa Vanille on?” Punapää havahtui kuullessaan oman nimensä keskustelussa. Uni uhkasi viedä voiton, mutta hän pakottautui kuuntelemaan.
”Mustelmia ja iho rikki parista kohtaa, kuristusjäljet kaulassa”, Fang listasi. ”Minua kaduttaa, etten piessyt Takesta ilmoja pihalle jo ensimmäisellä kerralla.”
”Ensimmäisellä kerralla?”
”Niin, Vanille ei halunnut, että siitä puhutaan, joten en kertonut edes sinulle.”
”Behemoth sitä jätkää! Meidän olisi pitänyt heittää hänet alas portaita!”
”No, ehkä hän kärsii nahoissaan, kun hänen klaanilleen selviää, ettei hän kyennyt hallitsemaan edes omaa taloaan.”
”Toivon vain, ettei Matsukin kärsi.”
”Ehkä te voisitte perustaa oman klaaninne. Minusta kyllä on ylipäätään typerää jakaa kylää klaaneihin, joilla on kaikilla omat sääntönsä. Oerbasta on onneksi tullut yhtenäisempi viimeisen vuoden aikana. Toivon näkeväni päivän, jolloin koko kylä on yhtä.”
”Vaikea kuvitella sinua tuollaiseksi idealistiksi.”
”Minä olen kaikkea muuta… haluan vain, että kotini on yhtenäinen, kun jätän sen taakseni.”
”Aiot siis edelleen tehdä sen?”
”Aion.”
”Milloin?”
”En tiedä vielä, minun on päästävä salattuihin tietoihin käsiksi ja se vie aikaa.”
”Eikö sinun kannattaisi keskittyä elämään kostamisen sijaan?”
”Kenties, mutta ajatus ei jätä minua rauhaan.”
”Entä Van?”
”Toivon hänen valitsevan toisen tien. Hän ei ole mikään kostonenkeli.”
”Mutta minä luulin, että haluat olla hänen kanssaan!”
”Niin haluankin, mutta samaan aikaan en tahdo vetää häntä mukaan tähän juttuun.”
Vanille halusi kuollakseen tietää, mistä toiset oikein puhuivat, mutta uni painoi raskaana hänen silmäluomiaan. Hän pinnisteli pysyäkseen hereillä ja onnistuikin vielä erottamaan sanan sieltä ja toisen täältä, mutta kokonaiskuva jäi hyvin hämäräksi.
~o~
Kun Vanille heräsi seuraavan kerran, hänen rakkonsa suorastaan huusi. Hänellä ei ollut aavistustakaan kauan hän oli nukkunut, mutta nyt oli pakko jo nousta. Mieluummin hän olisi edelleen paennut todellisuutta unien maailmaan, mutta enää se ei yksinkertaisesti onnistunut.
Hitaasti tyttö kampesi itsensä istuvaan asentoon ja työnsi verhon syrjään. Varsinainen huone oli valaistu himmeästi, mutta Fangia ei näkynyt missään. Punapää nilkutti kylpyhuoneeseen mahdollisimman nopeasti ja päätti hoitaa ongelmat pois järjestyksessä, kiireellisin ensin.
Pestessään käsiä Vanille vilkaisi itseään peilistä. Hänen poskeaan koristi mustelma, samoin useampi oli ilmestynyt hänen kaulansa iholle. Näky muistutti pelottavasti edellisestä kerrasta. Jälleen Fang oli päässyt näkemään hänet säälittävässä tilassa.
Tyttö myös totesi, että hänen toinen jalkansa oli ruhjeilla. Jäljet olivat luultavasti tulleet, kun hän oli kierinyt viimeiset portaat alas. Olkapäätä vihloi Taken lyönnin jäljiltä, mutta siinä ei näkynyt mitään. Vasemman isovarpaan kynsi oli puolestaan musta.
Punapää istahti pöntön kannelle ja voihkaisi. Häntä kauhistutti ajatuskin töihin menemisestä. Hän tuli työkaveriensa kanssa hyvin juttuun, mutta ei halunnut näyttäytyä nyt näiden edessä. Hyvää tarkoittaviin kysymyksiin olisi tuskallista vastata. Hänen täytyisi keksiä jokin uskottavalta kuulostava selitys. Voisiko hän sanoa, että metsästysreissu oli mennyt pahemman kerran pieleen?
Lopulta tyttö könysi ulos kylpyhuoneesta, ei siellä kuitenkaan voinut istua koko iltaa. Hän nilkutti takaisin huoneen puolelle ja huomasi kauhukseen Fangin istuvan nyt pöydän ääressä. Missä toinen oli ollut hetki sitten?
”Onko sinulla nälkä?” vanhempi tiedusteli, muttei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kiirehti kattamaan pöytään syötävää. Vanillen huomion vei Bhakti, joka tökkäsi hänen tervettä jalkaansa iloisesti piipittäen.
Tyttö istahti lattialla olevalle tyynylle ja taputti robottia. Sen piipitykset muuttuivat entistä iloisemmiksi.
”Onneksi sinä olet kunnossa”, Vanille sanoi robotille. ”Olisi ollut kamalaa, jos sinulle olisi sattunut jotain.”
”Sinusta ei niin väliä vai?” Fang kysyi täräyttäessään riisikupin pöydälle. ”Syö.”
Vanille otti kupin ja tarjotut puikot vastaan. Hän ei uskaltanut kieltäytyä, sillä Fang kuulosti vihaiselta. Kenties tämä leppyisi hieman, jos hän tekisi niin kuin tämä halusi. Toisekseen hänellä oli kyllä melkoinen nälkäkin.
Hiljaisuuden rikkoivat vain Bhaktin piippaukset. Vanille söi kaiken, mitä Fang laittoi hänen eteensä eikä uskaltautunut sanomaan mitään. Syötyään hän aikoi nousta viemään astian pois, mutta vanhempi painoi hänet takaisin istumaan ja kiikutti kipot keittiösyvennykseen.
”Minä olen todella pahoillani”, Vanille kuiskasi ja tuijotti lattiaa. Hän ei rohjennut katsoa toista, sillä pelkäsi, mitä näkisi tämän kasvoilla.
”Mistä? Siitäkö, että annoit tilanteen lipsua noin pitkälle?” Fang kysäisi. ”Minä en ymmärrä. Pitikö Taken todella piestä sinut noin pahasti, ennen kuin tajusit lähteä pois sieltä?”
Vanille puisteli päätään. ”En tarkoittanut sitä.”
”No, minusta se on se asia, jota sinun pitäisi tarkoittaa”, toinen puuskahti. ”Et voi antaa toisten kohdella sinua miten tahansa. Ymmärtäisin, jos rakastaisit Takea, mutta itse sanoit, että hän on sinulle enemmänkin kuin veli. Ja sitä paitsi, lyöminen ei kuulu klaanisi tapoihin. Miten ihmeessä annoit hänen tehdä noin?”
”Minä huijasin häntä, käytin häntä hyväkseni…” Vanille sopersi. ”Tein väärin häntä kohtaan.”
”Teit väärin itseäsi kohtaan, et ketään muuta”, Fang väitti.
Vanille puisteli itkuisena päätään. Fang ei ymmärtänyt, ei tietenkään ymmärtänyt. Tämä ei tiennyt kaikkea.
”Ei, ihan totta. Minä olen kamala!” punapää parahti. ”Annoin Taken ymmärtää, että välitän enemmänkin. Minä… minä kuvittelin, että se korjaisi kaiken.”
”Minkä kaiken?”
”Minut.”
Tyttö pyyhkäisi varovaisesti silmäkulmaansa. Ele sattui poskeen varovaisuudesta huolimatta, mutta fyysinen kipu tuntui helpommalta kestää kuin henkinen tuska. Hän ei olisi halunnut kertoa kaikkea Fangille, mutta hänellä ei tainnut olla vaihtoehtoja. Hän oli itse keittänyt soppansa, nyt se oli vain nieltävä.
”Miksi Taken kanssa oleminen olisi korjannut sinut?” Fang kummasteli.
”Minä… ajattelin, että jos… Minä uskoin, että minusta tulisi normaali, jos eläisin normaalisti.”
”Ethän sinä ole epänormaali.”
”Olenpas! Minä tunnen sellaisia tunteita, joita ei saa tuntea!”
”Kuka sanelee, mitä saa tuntea ja mitä ei?”
Niin, kuka? Yksikään ihminen ei ollut koskaan sanonut Vanillelle, ettei tyttö saisi rakastua tyttöön ja elää tämän kanssa. Aiheesta ei ollut ikäpäivänä puhuttu punapään kotona, ainakaan hän ei muistanut. Kouluaikana joitain poikia oli kuitenkin pilkattu ja sanottu homoiksi, näitä oli ryhdytty syrjimään. Ympäristö oli sanattomasti osoittanut, mikä oli sallittua ja mikä ei.
”Yhteiskunta”, punapää vastasi.
”Ja elätkö elämääsi yhteiskunnalle vai itsellesi?”
”Itselleni, mutta jos minua ei hyväksytä, jos joudun ulkopuolelle… minä en kestä sitä.”
Vanille näki sivusilmällä, että Fang nyökkäsi. Vihdoin tämä ymmärsi, miksi punapää oli yrittänyt elää elämäänsä normaalisti.
”Minä tiedän”, Fang sanoi. ”On kamalaa tajuta, ettei olekaan sellainen kuin on aina kuvitellut, ettei täytä koskaan rakkaimpiensa odotuksia. Sitä yrittää paeta tilannetta, joskus jopa epätoivoisilla keinoilla. Itsepetos ei kuitenkaan ole ratkaisu. Totta kai sitä voi elää valheessa, mutta millaista elämää se muka on?”
Nuorempi ei vastannut. Jälleen kerran häneltä olivat sanat hukassa. Tavallaan hän tiesi Fangin olevan oikeassa, mutta jokin hänessä väitti yhä vastaan.
”Minä olen pahoillani”, vanhempi jatkoi. ”Minun olisi pitänyt olla varovaisempi eikä menettää itsehillintääni. Sinä olit humalassa ja toimit ajattelematta, et ollut vielä valmis. Olen käynyt saman läpi, joten toimin todella typerästi. En olisi saanut antaa tilanteen kehittyä.”
Vanille ei vieläkään sanonut mitään. Nyt Fang oli väärässä, sillä koko tapaus oli ollut hänen vikansa. Hän oli tehnyt aloitteen, hän oli huiputtanut Fangin mukaan. Turha toisen oli siitä itseään syyttää.
”Halusin antaa sinulle aikaa ajatella asioita. Siksi en yrittänyt edes tavata sinua… ajattelin, että tulet luokseni, kun olet päätynyt johonkin tulokseen. En odottanut, että tapaisimme näin. On kokonaan minun vikani, että näin kävi. Voitko antaa minulle anteeksi?” vanhempi pyysi.
”Ei se ole sinun vikasi!” Vanille huudahti. ”Minähän sen kaiken aloitin! Ja minä jätin tulematta sovitulle paikalle.”
”Vastuu on silti minun, koska minä olen jo selvittänyt asian itseni kanssa. Sinä et ole.”
Nuorempi halusi väittää vastaan, mutta ei voinut. Hän oli kyllä yrittänyt pohtia asiaa kaikilta kannoilta, mutta ei päässyt pohdinnoissaan eteenpäin. Pelko jäyti yhä hänen sisintään, vaikka hän alkoi olla varma, ettei ollut keinoa muuttua takaisin normaaliksi… koska hän ei ollut alun perinkään ollut normaali, mitä se ikinä tarkoitti.
Vanille tiesi, mitä halusi, mutta valitettavasti myös menettämisen pelko oli todellinen. Oli ihmisiä, jotka eivät kääntäisi hänelle selkäänsä, mutta toisin toimivia oli paljon enemmän. Jotkut saattaisivat jopa reagoida samoin kuin Take.
Niin, poika. Kauhukseen punapää tajusi, että tämä kostaisi taatusti. Mikä olisikaan parempi kosto kuin kertoa kaikille, millainen Vanille todella oli? Silloin Take voisi säilyttää oman kunniansa, poika ei menettäisi kasvojaan, koska tytössä oli alun alkaen ollut vikaa. Totuus siis tulisi julki, vaikka Vanille yrittäisi itse sen salata.
”Vanille?”
Vihdoin punapää nosti katseensa lattiasta. Fangin vihreät silmät olivat täynnä katumusta, toinen oli aidosti pahoillaan, mutta niin oli myös Vanille. Kenties he olivat molemmat oikeassa? Ehkä kumpikin oli tehnyt väärin toista kohtaan?
”Minä olin itsekäs. En olisi saanut”, Fang lisäsi.
”Ja minä olen pelkuri”, Vanille myönsi.
”Et ole. On ihan ymmärrettävää, että haluaa säilyttää muiden hyväksynnän. Ulkopuolisuuden tunne on kamala”, vanhempi totesi. ”Sinulla on kuitenkin ystäviä. Momi ei hylännyt sinua, eikä Astarakaan. Matsu ja Nebu tietävät minusta, joten tuskin he kääntävät selkäänsä sinullekaan. Ja Blade sanoi, että sopisit hyvin klaaniimme, vaikkei sinusta ihan virallista jäsentä voida tehdäkään. Et ole yksin, päätit mitä tahansa.”
”Yhym.”
”Enkä sano tätä siksi, että haluaisin pakottaa sinut jäämään luokseni. Voi olla, että sinun polkusi kulkee eri suuntaan kuin minun, kenties minä vain työnsin sinut liikkeelle.”
”Minä haluan sen kulkevan samaan suuntaan kuin sinun”, Vanille möläytti. Jälleen hänen sydämensä kävi ylikierroksilla. ”Minua vain pelottaa, mitä seuraavaksi tapahtuu.”
Fang nyökkäsi ja ojensi kätensä pöydän ylitse. Vanille laski omansa sen päälle epäröityään ensin hetken.
”Minä tiedän, että sinua pelottaa. En sano, että kaikki sujuu hyvin ja on helppoa jatkossa, koska niin ei kuitenkaan ole. Sinun on kuitenkin parempi olla, kun teet rauhan itsesi kanssa”, vanhempi kertoi.
Vanille puristi Fangin kättä, ja toinen tyttö vastasi puristukseen. Punapäällä ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tekemässä, mutta hän tiesi, että jokin oli muuttunut hänen elämässään perusteellisesti. Kaikki oli vain aivan liian suurta, jotta hän olisi voinut hahmottaa kokonaiskuvan.
Joka tapauksessa yksi aikakausi oli jäänyt taakse ja toinen alkanut.
”Sinun kannattaisi nukkua vielä toinen yö, ennen kuin päätät mitään”, Fang huomautti.
”Yhmm, päätöksien teko on vaikeaa”, Vanille myönsi. ”Luulen, ettei minulla ole paljon aikaa. Take kertoo pian kaikille.”
”Mahdollisesti. On kuitenkin sinun asiasi päättää, myönnätkö huhujen olevan totta vai kiistätkö ne.”
Fang oli tietenkin oikeassa. Vanille voisi kiistää huhupuheet ja elää niin, ettei kukaan saisi tietää, kuinka paljon niissä oli todellisuudessa perää. Alkuun häntä ei uskottaisi, mutta jos hän tekisi asiat niin kuin kaikki muutkin - etsisi kunnollisen miehen, menisi naimisiin ja hankkisi lapsia – juoruilu lakkaisi lopulta. Hän pystyisi halutessaan leikkaamaan huhuilta siivet.
Vanille oli kuitenkin jo kokeillut sitä tietä – olkoonkin, että Taken kanssa seurustelu oli ollut tuhoon tuomittu yritys. Jollain tasolla hän oli tiennyt sen koko ajan, mutta hän ei vain ollut suostunut myöntämään sitä itselleen, ennen kuin oli ollut liian myöhäistä. Joka tapauksessa lyhyen suhteen aikana Vanille oli jo ehtinyt tuntea, että jotain puuttui. Hän ei ollut seurustellut oikeista syistä.
Tietysti vastaan saattaisi vielä tulla poika, joka veisi hänen sydämensä. Oli mahdollista, että hän tapaisi sellaisen miespuolisen henkilön, jonka kanssa kaikki tuntui oikealta, mutta kannattiko hänen jäädä odottamaan sitä. Juuri nyt oikealta tuntui jokin – joku – ihan muu kuin miehen kanssa seurusteleminen.
Vanille ei ollut koskaan erityisemmin kaivannut suhteeseen. Hän ei ollut varma, kaipasiko vieläkään, mutta joka tapauksessa hänen sisimmässään kyti sellaisia tunteita, jotka olivat hänelle uusia. Juuri nyt hän olisi halunnut tehdä jotain ihan muuta kuin vain pidellä Fangia kädestä. Hän ei tiennyt, kuinka pitkälle oli valmis menemään, mutta joka tapauksessa pelkkä kädestä piteleminen oli liian vähän.
Kyse oli jostain enemmästä kuin ystävyydestä, vaikkei hän ollut sitä aiemmin itselleen myöntänyt. Hän ei ollut halunnut tajuta asiaa, koska sen käsitteleminen oli vaikeaa. Oman erilaisuuden hyväksyminen ei käynyt ihan helposti. Vanille myönsi, ettei vielä voinut hyväksyä asiaa täydellisesti. Hän kuitenkin tiesi, mitä hänen sydämensä sanoi.
Ja eikös joku ollut todennut hänelle, ettei sydän osannut valehdella?
”Saanko minä jäädä tänne?” Vanille kysyi Fangilta.
”Kuten sanoin jo aiemmin, olet tervetullut”, vanhempi hymähti. ”Tosin kenties silloin oli liian aikaista. Joka tapauksessa täällä on kaksi makuusoppea, joten tilaa on kyllä meille molemmille.”
”Entä jos haluaisin nukkua kanssasi samassa sopessa?” Sanat tulivat ulos vaikeasti ja niitä seurasi poltteleva punastus. Tytöt olivat ennenkin nukkuneet yhdessä, mutta nyt kyse oli muustakin.
”Sekin sopii minulle, jos todella haluat sitä.”
Vanille nyökkäsi vanhemmalle. Hänestä tuntui, että jotain olisi vielä pitänyt sanoa, mutta ääni juuttui hänen kurkkuunsa. Fang hymyili hänelle, mutta tämäkään ei sanonut mitään. Ehkä tämä tosiaan ymmärsi, miltä Vanillesta tuntui. Olihan tämän täytynyt käydä samat tunteet joskus läpi. Kenties silloin, kun tämä oli tapaillut Kabaa. Vanille olisi tavallaan halunnut udella tuosta suhteesta, mutta nyt ei ollut oikea hetki. Hän kysyisi myöhemmin.
Bhakti päästi sarjan kovaäänisiä piippauksia ja sai molemmat tytöt hätkähtämään. Vanille irrotti otteensa Fangin kädestä ja kääntyi tutkimaan robottia. Se näytti olevan kunnossa, mutta öljyvalo vilkkui.
”Onko sinulla öljyä?” tyttö tiedusteli vanhemmalta. Samalla hän tunsi syvää helpotusta, kun Fang nousi penkomaan kaappeja. Heidän välillään oli paljon, mutta Vanille ei oikein tiennyt, miten kaikkea olisi pitänyt käsitellä. Oli helpompaa paeta arkipäiväisyyksiin.
”Täällä on tippa”, Fang totesi ja toi pullon. ”Voin käydä huomenna ostamassa lisää.”
”Huomenna…” Vanille mutisi lisätessään vähän öljyn Bhaktiin. ”Huomenna on työpäivä.”
”Astara lupasi ilmoittaa Momille, ettet pääse hetkeen töihin.”
”Mutta minä tarvitsen rahaa, en voi jäädä sairastamaan.”
”Et voi tehdä töitä tuossa kunnossa. Odota ainakin muutama päivä”, Fang ehdotti. ”Ei sinun palkkasi olemattomiin pienenny sen takia.”
”Niin kai sitten. Minulle tulee kyllä ikävä lapsia”, Vanille hymähti.
”Taidat pitää heistä?”
”Yhym, lapset ovat kivoja”, nuorempi myönsi. ”En kyllä silti haluaisi olla Momin asemassa.”
Ja niin keskustelu ajautui arkisiin asioihin. Vanille ryhtyi kertomaan hänen ja Momin yhteisistä puuhista ja siitä, miten kaikki nyt muuttuisi, Fangin kuunnellessa. Kun punapää oli lopettanut, Fang puolestaan kertoi, mitä oli tehnyt sillä välin, kun he eivät olleet tavanneet toisiaan. Vanhempi oli hakeutunut vanhempain neuvoston apulaiseksi ja opiskeli lisää taistelutaitoja. Vanillen oli helppo uskoa, että Fang halusi oppia käsittelemään keihästään paremmin, mutta paperien pyörittely vanhimpien apuna ei kuulostanut tälle sopivalta puuhalta. Saattoi kuitenkin olla, ettei punapää tuntenut ystäväänsä vielä kunnolla.
Ystäväänsä? Ei, se oli väärä sana. Vanille ei vain ollut varma, uskaltaisiko ajatella sitä toista vaihtoehtoa. Sana tuntui hurjalta, se sai taas sydämen jyskyttämään rintaa vasten ja hengityksen tihentymään, se oli niin täynnä merkitystä. Tyttö avasi suunsa, hänen oli kokeiltava, miltä sana maistuisi.
”Fa-”
”Meidän pitäisi varmaan mennä jo nukkumaan”, Fang keskeytti. ”Minulla on huomenna työpäivä ja sinä tarvitset lepoa.”
”Minulle tulee varmaan tosi tylsää täällä yksin”, Vanille huokaisi.
”Onhan Bhakti täällä, ja Momi tulee taatusti käymään heti, kun ehtii”, vanhempi totesi. ”Sinun on nyt tärkeintä saada itsesi kuntoon. Jos se vaatii vähän tylsyyttä, saat luvan tyytyä siihen.”
”Hyvä on sitten.”
”Ja nyt petiin.”
Fang oli jo ehtinyt riisua sarinsa, kun Vanille oli vasta kammennut itsensä pystyyn. Hänellä oli edelleen yllään edellispäiväiset vaatteet, jotka olivat likaantuneet pahasti hänen kompurointinsa takia. Niissä nukkuminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta, mutta jälleen kerran tyttö huomasi ujostelevansa.
Jos Vanillea oli aiemmin ahdistanut riisuutua toisten nähden, nyt häntä jännitti huomattavasti enemmän. Tilanne oli muuttunut. Hän tiesi Fangin ajattelevan hänestä eri tavalla kuin toiset tytöt, hän itsekin ajatteli eri tavalla. Kenties Fang halusi samaa kuin Take… mutta ei Vanille ollut pojankaan nähden riisunut. He olivat aina tehneet sen pimeässä.
Toisaalta taas Fang oli nähnyt Vanillen ilkosillaan jo ajat sitten. Hehän olivat kylpeneet yhdessä.
Hitaasti ja varovaisesti Vanille aukaisi hameensa napit ja antoi vaatekappaleen pudota lattialle. Puna kiipesi ylös hänen kaulaansa aina poskille asti, vaikkei Fang edes sillä hetkellä katsonut hänen suuntaansa.
Tyttö könysi kassille, jossa näytti olevan hänen tavaroitaan. Onneksi Astara oli käynyt tuomassa ne, muuten hän olisi ollut pulassa. Vaivalloisesti Vanille kyykistyi kassin ylle ja etsi sieltä yöpaitansa. Vasta sitten hän ryhtyi kiskomaan toppia päältään.
”Auh”, tyttö älähti. Olkapää ei tykännyt käden liikkeestä yhtään.
”Mitä nyt?” Fang oli hetkessä nuoremman luona, ja kuumotus punapään poskilla vain paheni.
”Olkapäähän sattuu”, tyttö mutisi. ”Mutta kyllä minä kestän.”
”Minä voin auttaa”, Fang tarjoutui. Vanille tunsi punastuvansa lisää, kohta hän olisi keitetyn ravun näköinen.
Lupaa kyselemättä Fang tarttui toppiin ja ryhtyi hivuttamaan sitä pois Vanillen päältä hitaasti varoen kipeytynyttä olkapäätä. Kauhukseen punapää tajusi, ettei ollut edellisenä päivänä laittanut lainkaan rintaliivejä, koska ne eivät olleet hänen mielestään sopineet topin suhteellisen avoimen selkämyksen kanssa.
Tyttö jankutti mielessään, että Fang oli nähnyt hänen rintansa – hänen olemattomat rintansa – jo aiemmin eikä ollut pilkannut niitä. Mitään hätää ei siis olisi pitänyt olla. Miksi hänestä sitten oli niin noloa päätyä seisomaan toisen edessä pelkissä alushousuissaan?
”Noin”, Fang totesi ja nakkasi topin lattialle. ”Huomenna taitaa olla pyykkipäivä.”
”Minä voin pestä pyykit”, Vanille mutisi lattialle.
”Ei, sinä lepäät. Haluan, että saat itsesi kuntoon mahdollisimman pian.”
Fang nappasi yöpaidan, jonka Vanille oli sujauttanut polviensa väliin topin riisumisen ajaksi. Vanillen vatsassa muljahti, kun vanhemman pää ilmestyi hänen näköpiiriinsä alas painetusta katseesta huolimatta.
”Mikä on?” Fang kysäisi. Vanille puisteli päätään kykenemättömänä vastaamaan. Miten hän olisi muka voinut selittää? ”En minä sinua syö”, vanhempi nauroi. Tämä painoi pikaisen suukon Vanillen vatsalle, mutta nousi sitten seisomaan.
Vaistomaisesti Vanille kohotti katseensa toisen noustessa. Hän oli varma, että hänen sydämensä yritti kavuta hänen kurkkuunsa ja hypätä ulos suun kautta. Miten yksi pieni suukko saattoi herättää eloon hänen jokaisen solunsa, kun yksikään Taken teko ei ollut saanut häntä tuntemaan tällä tavoin?
”Puetaanpa tämä nyt”, Fang jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä suhtautui kaikkeen niin luonnollisesti, niin kevyesti. Tämän silmissä oli tumma ja kiinteä katse, mutta muuten Fangista ei nähnyt, että tilanteessa olisi ollut mitään erikoista. Vanille sen sijaan oli pakahtumaisillaan, kaikki oli hänelle niin uutta.
Fang auttoi yöpaidan nuoremman tytön pään ylitse ja avasi vielä sotkuisiksi menneet poninhännät pyytämättä.
”Noin, nyt olet valmis petiin”, tämä totesi hymyillen ja suoristi vielä yöpaidan helmaa. ”Tule.”
Vanille tarttui Fangin ojentamaan käteen ja antoi tämän auttaa hänet makuusoppeen. Vanhempi kävi vielä sammuttamassa valot, ennen kuin pujahti soppeen itsekin. Punapää painautui pehmeälle patjalle ja laski päänsä tyynylle. Makuupaikka tuntui vieraalta, mutta samalla kotoisalta.
Fang nykäisi verhon sopen eteen ja heittäytyi Vanillen vierelle. Punapää erotti toisesta vain silhuetin pimeässä, mutta tämä oli niin lähellä, että hän pystyi haistamaan tutun, villin tuoksun.
Hetken pohdittuaan Vanille hivuttautui vanhemman kainaloon. Hän oli nukkunut toisen lähellä ennenkin, mutta tällä hetkellä hän oli varma, ettei kykenisi nukahtamaan. Hänen jokainen solunsa oli hereillä. Fangin käsi kiertyi lämpöisenä hänen ympärilleen ja sormet silittelivät hänen ihoaan.
Vanille yritti löytää mukavan asennon, jossa häntä sattuisi mahdollisimman vähän. Hän kääntyi sivuttain ja laski toisen kätensä Fangin kyljelle. Kun hän käänsi päätänsä, hänen nenänsä törmäsi toisen leukaan. Häneltä pääsi hermostunut naurahdus, miten vaikeaa olikin yhtäkkiä vain nukkua toisen vieressä, vaikka se oli ennen sujunut aivan luontevasti.
”Fang?” tyttö kuiskasi. Vanhemman pää kääntyi hieman, luultavasti tämä katsoi Vanillen suuntaan, vaikkei pimeässä voinutkaan olla täysin varma.
”Niin?”
Vaikka olkapää esitti kivuliaan vastalauseensa, Vanille kohottautui ja painoi huulensa Fangin huulia vasten. Hän osui hieman hutiin, mutta löysi pian toisen vastaanottavaiset huulet. Niiden tuttu maku sai perhoset lentelemään hänen vatsansa pohjalla. Hän oli yrittänyt unohtaa, mutta nyt hän tiesi, ettei voisi.
Koska sydän ei osaa valehdella.
Elämäni valinnat eivät ole olleet sellaisia kuin minulta oli odotettu.
Ne ovat kuitenkin minun valintojani.
Joitakin kadun, mutta silti en tekisi mitään toisin.
